Hetken aikaa iltapäivällä

... kaikki oli täydellistä.

Kaikki.

Taitaa olla vieläkin.

Hyvää palvelua

Eilen käytiin työporukan kanssa keilaamassa ja jälkipeleissä. Työkaverit on aina kivoja ja hyvää seuraa. Se ei ole mikään yllätys.

Yllätys oli se, että kaikkialla palvelu oli niin hyvää. Muutamassa vuodessa on muuttunut paljon. Kiireiseen pikkujouluaikaan niin narikalla kuin baarimikoillakin oli asenne kohdallaan. Kaikki olivat ystävällisiä, miellyttäviä, avuliaita.

Onkohan sillä jotain tekemistä asian kanssa, että ravintola-alalla on nykyään Turussa kilpailua ja asiakkaista halutaan pitää kiinni? Vai onkohan nuorempi polvi vain muuttumassa kohteliaammaksi. Yhteistä kaikille oli se, että ikähaitari oli alle 40.

Ravintola-ala ei taidakaan enää olla tärkeilyn ja oman arvon korostuksen paikka. Mikäli tämä on totta ja vielä yleistettävissä, niin maailmasta on tulossa taas vähän parempi paikka.

Tell Me on a Sunday

Vi var och såg på Tell Me on a Sunday på Åbo Svenska Teater. Det var eleverna som valde pjäsen. Fast de fick själva välja så var det bara tre med - alltså inte ens en handfull. Det var för dyrt för dem, tjugo euro är inte så lite när man studerar.

Pjäsen - musikalen - var lite konstig. En musikal med bara en skådis låter simpelt - kanske för simpelt. Musikal var det nog åtminstone om man tänker på musiken. Typiska moderna musikalmelodier.

Först i början var det svårt att tänka sig att det fanns en intrig, för man talade inte alls i pjäsen utan man bara sjöng. Intrigen bars framåt i sångtexterna.

Men sången var så fin så fin. Skådisen hade så vacker och bärande röst att det vad otroligt. Så om man inte riktigt orkade följa med intrigen - vilken nog var simpel den också - så kunde man tänka sig att man var på konsert.

Scenografin var enkel. Scenen var mycket bar med bara en vit fåtölj och vita tegelväggar och två vita metalltrappor. Och egentligen behövdes det inte mera.

Det är ganska länge sedan jag varit på teater senast. Minst ett år. Jag borde göra det oftare, men det blir ju sällan av och sen gör man det bara när man "måste".

Förutom den fina scenen och fina sången - och orkestern - var nog musikalen inte något märkvärdigt. Engentligen var den ganska dum. Och i synnerhet mot slutet funderade jag nog mera på helt annat - mest jobbet.

Pihakilpailun voitto

Pihakilpailun voitto on oikeastaan kiva juttu. Tuntuu hyvältä. Joku muukin pitää siitä, mitä me olemme tehneet vain itseä varten. Perustelut tosin olivat sellaiset, että punastuttaa vieläkin.
"Pihan ansioista on syytä ensimmäisenä mainita lähtökohtien, ympäröivän maaston ja kasvuston ja pihan hoidon saumaton kokonaisuus: sekä hoidettu piha että rakennus liittyvät luontevasti niin ympäröivään kalliomaastoon kuin naapurustoonkin. Samoin alkuperäiskasvisto ja monipuoliset istutukset, jotka sisältävät vaativiakin lajeja, muodostavat harmonisen kokonaisuuden. Pihajärjestelyillä on luotu suojaisia oleskelu- ja käyttötiloja. Yhteen vetona voidaan todeta että piha on lähellä täydellistä sekä esteettistä että toimivaa kokonaisuutta."

Åbo Underrättelserin juttu pihakilpailun voitosta oli kiva ja asiallinen. Turun Sanomien juttu oli muuten ok, mutta nimet olivat sekaisin. Minun nimenin oli oikein, mutta puolisoksi oli vaihtunut manageri eli hän, joka ilmoitti meidät kilpailuun. Siinä oli parin päivän ajan selittämistä, että mieskin on vaihtunut. Seuraavana päivänä oli nimistä korjaus. Sunnuntain asumis-liitteessä oli taas juttua pihasta. Ja eikös siinä ollut minun etunimenin väärin. Se alkaa olla yksi ja sama. Jos nyt pelkkä etunimi on väärin; mies oli sentään oikea tällä kertaa.

Turun omakotilehden juttu edusti taattua liirumlaarumia. Olen niin karu ja pragmaattinen ihminen, että en kestä yhtään lässytystä, jos se kohdistuu minuun itseeni. YÄK!

Hössötys menee varmaankin pian ohi ja ihmiset unohtavat koko pihakilpailun. Toivottavasti.

Perjantaina pidimme laatan seinäänkiinnitystilaisuuden kotona. Kutsuin varmaan sata ihmistä ja yli kaksikymmentä uskaltautuikin mukaan kaatosateessa. Juhlat oli ihanat, niin kuin juhlat yleensäkin. Kyllä pitäisi useammin juhlia, ei aina tarvitse olla mitään ihmeellistä aihetta.

Koroinen tökkii

Koroisten verkkoportaalin piti aueta tällä viikolla kunnolla ja sinne piti laittaa materiaalia. Jostain kumman syystä julkaisujärjestelmä Joomla tuntuu inhoavan minua. Koko ajan tekniikka tökkii. Kaikki menikin alkuun tosi hyvin. Jotain vastoinkäymisiä aina tulee. Olkoon ne sitten teknisiä, koska niistä selvitään aina jotenkin.

Olen monta kertaa yrittänyt lisätä ajankohtaisia etusivulle, mutta aina sivusto menee tilttiin, kun yritän. Sitten kun tekniikan mies tekee sen, niin ei mitään ongelmia. On se niin epäreilua!

Koroisten lehti näyttää sujuvan mukavasti. Luulin, että koko homma kaatuu minulle ja Tapsalle, kun sen aloitimmekin. Mukaan tuli kuitenkin innokkaita tekijöitä ja ennen muuta osaavia ihmisiä. Ideoita ja ajatuksia lehden sisällöksi on jo niin paljon kasassa, että niitä riittää vaikka neljän vuoden lehtiin.

Puikkona jännityksestä

Kahden tunnin päästä jaetaan Turun pihakilpailun palkinnot. Aamulla olin jo lehdistötilaisuudessa mukana.

Ajatus pihakilpailuun osallistumisesta ei tuntunut miltään, kun en kuvitellut mitään saavuttavanikaan - ehkä jonkin kunniamaininnan. Nyt alkaa hirvittää. Onhan piha kaunis, mutta ei se niin täydellinen ole kuin raati hehkutti.

Voitossa varmaan eniten jännittää arvostelun pelko. Kun itse tietää, että rikkaruohoja on siellä täällä, romuja jossain nurkissa ja kesäinen kukkapenkin mullansiirto on vieläkin kesken, niin tulee sellainen olo, että ei sitä ansaitse.

Onneksi etupiha on aika ok. Jos joku tulee tutustumaan, niin tuskin tulee takapihalle. Mikä ei olisikaan kivaa, koska koen sen aika intiimiksi paikaksi. Saksalaisen periaatteen mukaan etupiha on käyntikortti ja takapiha olohuone. Ainakin meillä.

Kädet tärisevät, vatsaa kääntää aina välillä. Mahtaako korkokengissä jaksaa seistä koko tilaisuutta? Kun niiden kanssa yrittää pysyä pystyssä, niin siinä kyllä ajatukset pysyvät kurissa.

Hirvittää!

Liikaa asioita?

Vähitellen alkaa tulla sellainen olo, että toimintaa ja vipinää elämässä on liikaa. Töissä on koko ajan uusia juttuja, vaikka opetusta onkin nyt vähemmän kuin muutama viikko sitten. Polttolaitoskirjoituksia tulee tasaista rauhallista vauhtia - nyt tehdään vastaselitystä Vaasan hallinto-oikeudelle Orikedon lämpövoimalan ympäristöluvan valituksen vastineista - kolmas vastaselitys tänä syksynä. Koroisten lehti etenee kuin höyryjyrä, mutta verkkolehti etenee kuin resiina, vaikka pitäisi mennä pikajunana. Pitääköhän sitä aina tehdä kaikki kiinnostava? Jos muuten tulisi tylsää? Sehän olisi varmaan maailman kamalin asia, että olisi tylsää...

Omainen pääsi sairaalasta viime viikon alussa ja tilanne on taas kireä. Stressitaso nousee muilla, mutta tällä hetkellä on varmaan sairaalassa sellaisia potilaita, jotka kaipaavat hoitoa kipeämminkin. Ja jos ei mitään voi, niin ei voi.

Työpaikan YT-neuvottelut alkavat ensi viikolla. Vaikka se vain raapaisee vakinaisia opettajia, niin silti tuntuu häijyltä. Toisaalta tietää, että toimenpide on välttämätön ja se tervehdyttää organisaatiota, mutta ei se silti kivalta tunnu.

Tiistaina kuulin, että olemme voittaneet Turun pihakilpailun ensimmäisen palkinnon. Tänään kävi jo lehdistö - tosin "vain" Turun omakotilehti, jota lukee varmaan noin 200 ihmistä. Sinänsä tosi hieno juttu ja palkitsevaa. Mutta kyllä tästä myös verenpaine nousi. Varmaan konkreettisesti. Eilen oli tosi paha päivä: jurnutin koko ajan. Ei saanut kertoa kenellekään eikä oikein olisi kehdannutkaan.

Pihakilpailun tulos oli yllätys. En kuvitellut, että meillä on mahdollisuuksia muuhun kuin kunniamainintaan, kun etupihan laatoituskin on vinksallaan. Ehkä muut sitten eivät näe niitä huonoja puolia samalla tavalla kuin itse. Kun tietää, että kaikki ei ole täydellistä, niin ei ymmärrä, että muut näkevät asian toisin. No, ehkä täydellisyyden aste on kuitenkin noin 75 - 80 %. Eli parantamisen varaa on aina.

Mieli järkkyy

Lähiomaisen ennestäänkin heikko mielenterveys romahti. Harhat veivät mennessään niin pahasti, että lääkärit päätyivät sairaalahoidon kannalle.

Töissä oli paha kiire ja stressi juuri helpottamassa, niin sitten tuli tämä.

Olen aina jotenkin mieltänyt, että siinä vaiheessa, kun joutuu hoitamaan edellistä sukupolvea, niin on itse vanha. Olo oli kuin olisin ollut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhempi.

Veli alkoi ensimmäisenä miettiä, onko se periytyvää. Se on ymmärrettävää, kun on kaksi lasta ja kolmas tulossa. Selitin hänelle, että alttius voi periytyä, mutta hyvä kasvuympäristö suojelee lasta mielenterveysongelmilta.

Minä pragmaattisena ihmisenä aloin heti pohtia, mitä tehdään, kuka tekee ja kuka hoitaa jatkossa. Ja pitääkö oikeasti alistua siihen, että joutuu hoitamaan ihmistä, jolta on saanut pelkkää nälvimistä, haukkumista ja uhkailuja, eikä niille näy loppua? Ja miksi joku oikeasti alistuu tuollaiseen eikä halua suojella itseään?

Seitsemänkymppisten maailmankuva on käsittämätön. Kamalinta, mitä voi sattua, on että joku saa tietää mielenterveysongelmista. Niiden salailun vuoksi kestetään vaikka mitä helvettiä.

Missä menee pahuuden ja sairauden raja? Koska ihminen on paha, koska hänessä on saatana, kuten latinalaisissa kulttuureissa mielletään? Milloin ihminen on vain sairas ja säälittävä?

Mitä pitää sietää toiselta ihmiseltä ja missä menee sietämisen raja?

Kannattaa nukkua

Tänään meni työpäivä ihan ok, kun oli nukkunut viime yönä. Kymmenen tuntia täyttä vauhtia töitä meni kohtuullisesti ja kohtuullisella valituksella (siis omalla valituksella).

Joskus tulee mietittyä, olisiko elämä helpompaa, jos tekisi töissä vain yhtä asiaa tai edes samankaltaisia asioita. Jaksaisiko silloin keskittyä paremmin ja jäisikö aikaa muullekin elämälle?

Kuinkahan kauan kestäisi, että elämä kävisi tylsäksi? Jos vaikka joka päivä vain kirjaisi laskuja tai vastaisi puhelimeen ja välittäisi puhelut eteenpäin. Molempia on tullut tehtyä opiskeluaikaan kesätöissä. Työ itsessään ei ollut mitenkään erityisen antoisaa, mutta siinä alkoi kiinnittää huomioita kaikenlaisiin asioihin - jotka eivät millään tavalla liittyneet siihen itse työhön prosessina. Oppi mapittamaan eri systeemeillä, oppi kuinka lasketaan kate ja paljonko voi antaa henkilökunta-alennusta, kuinka paljon firmat oikeasti antavat alennusta ja millä perusteilla, miten vastataan fiksusti puhelimeen, vaikka asiakas ryömisi lankoja pitkin ja räyhäisi ihan väärälle ihmiselle...

Nyt on ajoittain sellainen olo, että joutuu käyttämään koko kapasiteetin työhön, jotta oikeasti pystyy suoriutumaan. Kaikenlaiset oman kaikkivoipaisuuden kuvitelmat ovat alkaneet karista. Kyse ei voi olla siitä, että iän myötä alkaisi pää tai hermot pettää, vaan asioita on yksinkertaisesti tullut niin paljon uusia. Ja kaikki vanhat siihen päälle.

Ja eihän niitä vanhojakaan juttuja voi tehdä aina samalla tavalla. Elämä kävisi liian tylsäksi, jos aina opettaisi samat asiat samalla tavalla ja samoin materiaalein. Kumpaahan se on tyhmyyttä vai silkkaa vaihtelunhalua? Ekstremelaji? Tee itse työstäsi niin hankalaa ja monimutkaista kuin pystyt?

Ettei vain kävisi elämä tylsäksi!

Onkohan se tylsä kuitenkaan kaikkein pahinta, mitä voi sattua?

Melkein jo koomassa

Väsymys ei yhtään hellitä. Tänään menen ajoissa nukkumaan. Kuolema kuittaa univelat vähän liian karulla tavalla.

Pimeä on tullut yhtäkkiä. Vielä pari viikkoa sitten oli illalla valoisaa, nyt on ihan synkkää. Ennen seitsemää jo on turha haaveilla puutarhatöistä. Mitä siellä tekee, kun ei näe mitään.

Töissä huomasin iltapäivällä, että työhuonekin on pimeä, vaikka se on periaatteessa iltapäiväauringon puolella. Kaikki valot päälle ja huomasin, että siinä se kirkasvalolamppukin nököttää. Iltapäivästä se ei enää juuri auttanut. Huomenna se menee päälle heti aamusta.

Ruska on kuitenkin komea. Tänä vuonna puut alkoivat valmistautua syksyyn tosi aikaisin.

Takapihan uusi nurmikkoläntti on vieläkin kylvämättä. Pitäisi käydä ostamassa siemenet ja kärrätä viimeiset multakuormat. Kun ehtisi.

Tolkuton kiire

Viimeiset kolme viikkoa on mennyt lennossa. Elinehtoni on se, että pystyn vähintään tunnin päivässä makaamaan sohvalla. Silloin ajattelen vain sitä, mitä mieleen sattuu tulemaan. Joko mukavia asioita tai sitten prosessoin hankalampia.

Kun tätä ei ehdi tehdä, alkaa mennä liian lujaa. Minkään asian tekemisestä ei enää nauti, kun tietää, että heti pitää alkaa tehdä seuraavaa. Sinänsä kaikki on kivoja ja mielenkiintoisia juttuja. Jos kuitenkin samalla, kun tekee yhtä asiaa, pitää jo miettiä, miten seuraavaa lähtisi tekemään, niin se vie terän ja myös huvin kaikesta.

Aikatauluttaminen on luontoni. Liian kireä aikataulu on kuitenkin - noh, liian kireää.

Priorisointi tietysti auttaa. Käytännössä se tarkoittaa, että tehdään vain tärkeät asiat ja niistäkin osa juosten kusten. Ulkopuolinen ei välttämättä huomaa eroa, mutta työnilo katoaa itseltä.

Perjantai-iltana aloin miettiä, että nyt menee liian lujaa. Koko ajan työt pukkaa päälle ja kaikki on vain suorittamista, suorittamista, suorittamista...

Iloisia, mukavia asioita on paljon, mutta niihin ei ehdi keskittyä. Kaverin viisikymppiset meni liian nopeasti. Lapsen syntymäpäivät meni liian nopeasti. Mukavat kirjoitushommat tehdään paineessa. Verkkomateriaalia ei ehdi suunnitella, vaikka haluaisi. Kirjoja ei ehdi lukea. Sohvalla ei ehdi maata.

Ostin lauantaina kaksikymmentä mansikantainta. Niiden istuttaminen oli hengähdystauko. Ulkona rentoutuu ihan toisella tavalla kuin sisällä. Ensi kesänä tulee varmaan hervoton mansikkasato. Paikka on hyvämultainen ja lämmin penkereen reuna ja taimet oli reippaan oloisia. Honeoye ja Bounty - taatusti makeita ja kohtalaisen terveitä, toiset aikaisia ja toiset myöhäisiä.

Se on myös mukavaa, että Jussi Ahlroth on taas töissä. Hesarin kulttuurisivuilla on luettavaa. Ryntäsin ostamaan kaksi levyä arvostelun luettuani. HIM:in uusi levy oli raskasta ja hidasta, kuten Ahlroth lupasi. Jostain syystä kuitenkin nukahdin levyn puolivälissä. Aika tuutulaulua...

Apocalyptican uusi on hyvä, tosi hyvä. Se tuntuu kumman lyhyeltä levyltä. Ehkä se johtuu siitä, että se on hyvä tai sitten se on oikeasti lyhyt. En jaksa kuitenkaan tarkista, kuinka kauan se kestää.

Montana- juttu oli eilisessä lehdessä mielenkiintoinen. Sama kokemus taivaasta siellä kuin minulla Tanskassa. Hauska yhteensattuma. Vähän harmitti, kun yksi virke oli kolme sivulausetta peräkkäin ja päälause oli niistä erotettu pisteellä. Se lauserakenne ei toiminut, vaikutti hutaistulta ratkaisulta, suorastaan huolimattomalta. Aaaargh! Ihana Jussi Ahlroth ei olekaan virheetön.

Elämä laahaa jälkijunassa. Nyt on jo ilta, enkä ole lukenut tämän päivän Hesaria. Aamulla luin loput eilisestä Hesarista ja eilisen Åbo Underrättelserin. Jälkimmäisestäkin vain Turun kaupungin johtamiseen liittyvästä kriisistä ja sarjakuvat.

Aika loppuu KESKEN!

Järkeä jätteenkuljetukseen

Hervottoman lobbaamisen jälkeen Turun kaupunginvaltuusto teki viisaan päätöksen ja hylkäsi ehdotuksen keskitetystä jätteenkuljetuksesta.

Ehdotuksen takana tuskin oli muuta kuin saada lisää poltettavaa jätteenpolttolaitokselle ja lisää rahaa Turun Seudun Jätehuolto Oy:lle, joka on kasvattanut henkilökuntaansa ilmeisesti tätä silmällä pitäen lähes parillakymmenellä hengellä.

Kaupungillahan on rekrytointikielto päällä (vaikka se ei toimikaan), mutta tätä kautta saadaan demareille töitä.

Argumentit keskitetyn jätteenkuljetuksen edullisuudesta menettivät pohjansa viimeistään siinä vaiheessa, kun hintatilastoja alettiin tutkia tarkemmin. Kunnan kilpailuttaman ja keskitetyn jätteenkuljetuksen oletetut hinnat verrattuna nykyisiin yksittäisten asiakkaiden hintoihin eivät olleetkaan edullisempia.

Keskitetystä jätteenkuljetuksesta on ollut siihen siirtyneissä ympäristökunnissa ongelmia. Laatu on heikentynyt eikä palaute mene enää perille työn suorittavaan firmaan, kun se kulkee välikäden kautta. Onneksi ympäristökunnat ovat toimineet tässä asiassa koekaniineina. Kerrankin Turussa osattiin tehdä viisas päätös toisten huonoista kokemuksista oppia ottaneena.

Demareiden valtapeli ja vallantavoittelu on tällä hetkellä Turussa ilmeisesti huipussaan. Jätteenkuljetuksen keskittäminen on toki vain yksi ilmentymä tästä. Vallan tavoittelu pelkästään vallanhalusta ei ole kovin hyvä asia. Kyllä pitäisi olla myös halu hoitaa asiat hyvin kunnan ja kuntalaisten kannalta. Ja pitäisi ottaa huomioon, että kuntalaisia ovat myös muut kuin omat äänestäjät.

Mutta koko jätteenkuljetus- ja jätteenpolttolaitosasiassa on se hyvä puoli, että vastapuolen paskapuheet eivät sentään tuota kasvihuonekaasuja. Teot kyllä tuottavat senkin edestä - jos onnistuvat.

Tosi hyvä päivä!

Päivä alkoi rättiväsyneenä: painelin torkkuherätystä 45 minuuttia ennen kuin pääsin raahautumaan sängystä ylös.

Tunnelma parani kuitenkin oikein hyväksi Lassi Hietasen mielipidekirjoituksen myötä.

Seuraava tunnelman parantaja oli se, että töissä oli aikaa työstää verkkoon oppimismateriaalia. Verkkomateriaalin työstäminen on aina kivaa. Siinä saa touhuta rakkaan koneen kanssa ja verkossa on ylipäätään kaikkea tosi kivaa. Moodle on oppimisalustana vähän tunkkaisen näköinen eikä kovin joustavakaan, mutta menettelee. Ohjeet piti kaivaa esiin, koska edellisestä kerrasta on sen verran aikaa, että tehtävien tekemisen yksityiskohdat olivat päässeet unohtumaan. Ja Moodlen versiokin oli vaihtunut välillä.

Mutta päivän paras oli kiinteistölautakunnan pöytäkirja edellisestä kokouksesta. Sitä pöytäkirjaa oli jo odotettu - kokouksen kulusta olimme kuulleet jo aikaisemmin, mutta oli mielenkiintoista nähdä, mitä asiasta laitettiin pöytäkirjaan. Suomen Kovabetoni Oy:n tonttijupakassa kiinteistölautakuntakin päätyi sille kannalle, että tontteja jaellessa pitää ottaa kokonaisuus huomioon. Jos kaavoitustilanne muuttuu, sen pitää vaikuttaa siihen, mitä alueelle sijoitetaan.

Betoni- ja elementtitehtaan sijoittaminen Kärsämäkeen keskelle pienteollisuutta, omakotitaloja ja tulevaa "laadukasta ja puistomaista" asutusta olisi tuhonnut koko alueen. Painotalot olisivat joutuneet muuttamaan pois naapurista, koska herkät painokoneet eivät siedä pölyä ja tärinää, elintarvikekuljetusliike ja kuivaruokapakkaamo olisivat joutuneet muuttamaan, koska elintarvikkeet eivät sovi yhteen betonipölyn kanssa. Muu ympärillä oleva teollisuus oli samantapaista ympäristöä haittaamatonta ja itse asiassa rauhaa vaativaa.

Kärsämäen kartanon ja vanhan Leafin tehtaan ympärille kaavoitetut omakoti- ja rivitaloalueet olisi pitänyt jättää rakentamatta, koska kukaan ei voi asua betonitehtaan vieressä.

Onneksi lautakunnissa järjen ääni voitti. Jos Turku jotain tällä hetkellä tarvitsee, niin se on veronmaksajat. Veronmaksajia asukkaina ja veronmaksajia pienyrittäjinä. Betonitehdas olisi työllistänyt korkeintaan 10 ihmistä, kun ympärillä olevat pienyritykset työllistävät yhteensä noin 80 henkeä.

Alue on erittäin hieno asumiseen ja toivottavasti tämä nyt saa puhtia uuden asuntoalueen kaavoitusprosessiin ja rakentamiseen.

Vaikka itse olin vain pienellä panoksella mukana tässä operaatiossa, niin siitä jäi tosi hyvä mieli. Tuntuu siltä, että on saanut aikaan jotain todellista ja hyödyllistä. Puhumattakaan siitä, että tuntuu hyvältä, kun voi auttaa toisia.

Järkevästi jätteistä

Jätekeskusteluun osallistui tänään Turun Sanomissa Lassila & Tikanojan tuotepäällikkö Lassi Hietanen. Kirjoitus oli niin selkeä ja järkevä, että oikein ihmettelin.

Hietanen pystyi kirjoituksessaan tiivistämään tärkeitä asioita ja tuomaan esiin yhden olennaisen seikan: Turussa ei tarvita sekajätettä polttavaa jätteenpolttolaitosta. Sitä ei siis oikeasti tarvita.

Jos jätteille voidaan tehdä jotain järkevämpää kuin polttaa ongelmajätteeksi, niin miksi sitä ei voi tehdä? Miksi kuntapäättäjät eivät voi uskoa sitä?

Osa jätteestä - niin kotitalouksien kuin yritystenkin tuottamasta - on järkevää ja kannattavaa polttaa. Mutta miksi polttaa sellaista, mikä ei ole polttokelpoista ja jota voi hyödyntää vielä materiaalina. On järjetöntä haaskausta polttaa käyttökelpoista materiaalia.

Toinen haaskauksen kohde on poltossa syntyvä energia. Jos jätteenpolttolaitos tuottaa vain kaukolämpöä, se ei ole tehokas. Jätteiden energia kannattaa hyödyntää sellaisessa laitoksessa, joka tuottaa sekä sähköä että lämpöä. Silloin poltto on taloudellista ja vähän ekologisempaa.

Todella ekologista ei voi mikään polttaminen olla. Palamisessa vapautuu aina myrkyllisiä yhdisteitä ja pienhiukkasia, jotka ovat terveydelle haitallisia tai suorastaan vaarallisia. Siksi pitää tarkkaan miettiä polton edut ja haitat.

Toisaalta on huomattavasti ekologisempaa polttaa suurissa yksiköissä kuin esimerkiksi kotona saunanpesässä. Ekologisuus edellyttää tietysti sitä, että savukaasujen suodatus on laadukasta. Kotipiippunsa nokassa ei taida olla kenelläkään savukaasupesureita tai edes sähkösuodattimia. Ihmisten vain on vaikea välillä nähdä omien toimiensa osuuttaa suuressa kokonaisuudessa. Jos naapuri polttaa jatkuvasti puuta tulipesässään, voi siitä olla lähimmille naapureille huomattavasti suurempaa haittaa kuin jätteenpolttolaitoksen naapurissa asumisesta.

Mutta jätteenpolttolaitokset on mahdollista tehdä kunnolla ja sijoittaa siten, että niiden välittömistä haitoista ei joudu juuri kukaan kärsimään. Tämä vaatii toki halua tehdä asiat hyvin.

Lassila & Tikanojalla on Turussa Euroopan suurin koneellinen lajittelulaitos. Se on hakenut lupaa koekäyttää sitä kotitalousjätteen lajitteluun. Toivon totisesti, että se saa ympäristöluvan siihen, koska vain kokeilemalla selviää, miten tarkasti laitos pystyy lajittelemaan.

Vastapuoli - Turun seudun jätehuolto Oy - on väittänyt, että laitos ei voi toimia. Kunnallisen laitoksen puolella voi olla vaikea ymmärtää, että yksityinen yrittäjä, joka on vastuussa toiminnastaan ja sen kehittämisestä osakkeenomistajille, ei lähde kehittämään kallista mallia ja laitosta, joka ei toimisi.

Kunnallisen ja yksityisen puolen tuntuu erottavan se, että kunnat ottavat aina sen halvimman tarjouksen. Se pitää ottaa, vaikka kaikki tietävät, että hanke ei tule toimimaan. Tämä voitaisiin tietysti ennakoida asettamalla tarjouskilpailun ehdot sellaisiksi, että susia ei tarvitse ostaa. Kuntapuolella ollaan kuitenkin niin sinisilmäisiä ja reppanoita, että aina jäädään nuolemaan näppejä. Ja mitäs siitä, kun kuntalainen maksaa. Töpänneen virkamiehen harvoin tarvitsee kantaa vastuuta tekemisistään.

Jätteenpolttolaitoksen tapauksessa kyseessä ei ole edes halvin vaihtoehto. Joku helppoheikki on saanut sen vaikuttamaan siltä. Toivoisi, että joku kaupungin puolesta laskisi koko hankkeen taseen sekä kunnan että lystin maksajan kannalta - vertailun voisi tehdä asiapohjalta ilman kestityksiä eri jätteenkäsittelytapojen välillä. Miksi ihmeessä pitää valita kaikkein kallein vaihtoehto, joka on vielä kaikken epäekologisin vaihtoehto?

Legohauskaa

Sattumalta löytyi You Tubesta Lego-videoita. Yksi parhaimmista ja hauskimmista on tehty Rammsteinin Feuer Freista.

Videot on varmaankin tehty Legon kotifilmistudiolla, joita myytiin (tosi kalliilla) muutama vuosi sitten. En tajunnut, että niillä voi tehdä tällaistakin. Esittelyissa oli aina vain jotain Lego-seikkalujuttuja.

Videolla kitaristin käsi heiluu tahdissa, yleisö heiluu kertosäkeen mukana ja legotulet leiskuvat. Samoja legolieskoja, joita meillä on mennyt pölynimurin pussiin varmaan erinäisiä.

Hyvä Ville!

Ville Niinistö kirjoittaa tänään Turun Sanomissa kolumnin jätteenpoltosta. Artikkeli on erittäin asiantunteva ja osuu juuri oikeisiin kohteisiin.

Jätteenpolton helppoheikit

Polttolaitosporukan kolme edustajaa tapasi eilen ympäristöministeri Paula Lehtomäen. Kuvassa on oman edustajamme ja ministerin lisäksi Turun kaupungin, Turku Energian ja Lounais-Suomen ympäristökeskuksen edustajia.

Ministeri on hallitusohjelman mukaisesti täysin rinnoin jätteenpolton kannattaja.

Ministerin mukaan jätteenpolttolaitoksia tulee rakentaa Suomeen useita ja ne tulee sijoittaa asutuskeskuksiin. Hänen mukaansa se ”pönttö” aina jonkun naapuriin tulee eikä sille voi mitään.

Perusteena tälle jätteenpolton ihannoinnille on se, että nykyään pystytään kuulemma jätteenpoltto tekemään niin puhtaasti, että siitä ei ole enää mitään haittaa ympäristölle tai ihmisille. Ja lisäksi EU-normit ovat niin tiukat, että ei ole mitään vaaraa.

Niin, jos maailma olisi täydellinen ja kaikin puolin ihana, niin tuo voisi olla totta.

Maailmalla on olemassa jätteenpolttolaitoksia, jotka ovat suhteellisen hyviä. Esimerkiksi Japanissa on käytössä kaikkein edistyneimpiä menetelmiä, joissa savukaasu poltetaan vielä toiseen kertaa äärimmäisen kuumassa lämpötilassa. Tällöin saadaan savukaasusta hävitettyä esimerkiksi suurin osa dioksiineista ja furaaneista. Mutta tämä ei ole halpaa huvia. Nämä laitokset, kuten muutkin sivistyneissä teollisuusmaissa, ovat hyvin kalliita niin rakennus- kuin käyttökustannuksiltaan. Jätemaksut ovat suuret ja lisäksi valtio tukee jätteenpolttolaitosten toimintaa.

Suomessa jätteenpolton helppoheikit puhuvat ”parhaasta mahdollisesta tekniikasta” ja hokevat sitä mantranaan. ”Paras mahdollinen tekniikka” on suora suomennos EU:n virallisesta termistä BAT = best available technique, joka on virallisesti suomennettu ”paras käyttökelpoinen tekniikka”. Suomennokseen on otettu huomioon myös taloudelliset näkökohdat. Tekniikka ei saa olla niin kallista, että se estäisi teknisen toteutuksen taloudellisista syistä.

Mitä helvetin merkitystä on BAT:illa, jos se vesitetään taloudellisin perustein? Kuka tahansa voi sanoa, että minulla ei ole varaa ostaa parasta mahdollista tekniikkaa, siksi en voi ostaa parasta saatavilla olevaa.

Jos on ostamassa itselleen autoa, niin on ihan ymmärrettävää, että Ladan hinnalla ei saa Mersua. Mutta sillä ei ole niin suurta merkitystä maailmankaikkeuden mittakaavassa, jos yksityishenkilön auto ei kestä niin hyvin kuin paras mahdollinen auto voisi kestää.

Jos yhteiskunnan säätelemässä toiminnassa käytetään samaa periaatetta ja samalla loukataan tuhansien ihmisten oikeutta puhtaaseen ja viihtyisään elinympäristöön, niin kyse ei enää ole bagatellista.

Ministeri Lehtomäki kysyi Turun Seudun Jätehuolto Oy:n toimitusjohtajalta, miten on jätteenpolttolaitoksen kuonan laita, kun se sisältää myrkkyjä. Tämä vastasi, että kuona on kuin ruokamultaa eikä siinä ole myrkkyjä. Helvetti! Kuona on luokiteltu ongelmajätteeksi, eikä sitä saisi edes viedä kaatopaikalle. Silti Turussa se viedään suoraan avotaivaan alle Topinojan kaatopaikalle. Ympäristökeskuksen ylitarkastaja vastasikin ministerille, että ainoa tapa saada kuona vähemmän myrkylliseksi on lajitella jätteet ennen niiden polttamista.

Toivottavasti ministeri tämän jälkeen lopettaa edes sekajätteen polton kannattamisen. Mitä järkeä on rakentaa Turkuun 150 000 tonnia vuodessa polttava jätteenpolttolaitos, jos siitä tulee vuodessa ongelmajätteeksi luokiteltavaa kuonaa 50 000 tonnia eli saman verran kuin Turun nykyisen jätteenpolttolaitoksen koko kapasiteetti on?

Ministerin mukaan jätteenpolttolaitokset tulee rakentaa asutuskeskusten läheisyyteen siksi, että kuljetusmatkat pienevät ja liikenne vähenee. Miksi sitten Turkuun rakennettaisiin jätteenpolttolaitos, joka polttaa yli kolme kertaa sen jätemäärän, joka Turun seudulta tulee? Siinä tapauksessa jätteitä jouduttaisiin kuljettamaan satojen kilometrien päästä tänne poltettavaksi.

Suomessa jätteenpolttoa ajavat voimakkaasti liiketaloudellisella periaatteella toimivat yritykset. Ne aikovat saada liikevoittoa 30 % liikevaihdosta. Tämä on jätteenpolton kohdalla kestämätön yhtälö. Kunnolla ja vastuullisesti suoritettu jätteenpoltto on äärimmäisen kallista – kaikkein kallein tapa päästä eroon jätteistä. Joko tässä on tarkoituksena nostaa jätemaksut taivastakin korkeammalle tai fuskata polttotekniikassa niin, että toiminta saadaan kannattamaan.

On ymmärrettävää, että jätteenpolttoa ajavat tahot saavat äänensä kuuluviin – niillä on rahaa. Rahaa, jolla voi maasuttaa poliitikkoja ja virkamiehiä. Rahaa, jolla voi maksaa vaalirahoitusta. Rahaa, jolla saa kaikki yhteiskunnan rattaat pyörimään. Siinä on muutaman tavallisen ihmisen ja eri mieltä olevan tutkijan turha piipittää omiaan. Ketä siteerataan viestimissä? Kenellä on valtaa ja arvovaltaa?

Missä on vastuu? Vastuu ympäristöstä? Vastuu toiminnasta ja siitä että asiat hoidetaan niin kuin kuuluu? Vastuu ihmisten oikeudesta puhtaaseen ja häiriöttömään elinympäristöön? Vastuu tulevista sukupolvista? Vastuu siitä, että puhutaan totta eikä kaunistella asioita, jätetä epämiellyttäviä asioita kertomatta, valehdella?

Kaksi kirjoittajaa

Olen pari päivää miettinyt kahta erilaista kirjoittajaa. Toinen on juuri kuollut Ingmar Bergman ja toinen Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth.

Minulle Ingmar Bergman on ennen muuta kirjailija. Luin hänen elokuvakäsikirjoituksiaan yli kaksikymmentä vuotta sitten, käsikirjoituksia jotka olivat 60- ja 70-luvuilta. En ole nähnyt niitä kaikkia elokuvana, mutta se ei ole tarpeen. Olen muodostanut niistä niin vankan oman käsityksen, että se voisi olla pettymys. Pääni sisällä oleva kuva on vieläkin hyvin vahva ja elävä - tekstit olivat niin vaikuttavia.

Miten joku osaa kirjoittaa niin ytimekkäästi, suorastaan lakonisesti dialogia? Se kertoo kaiken tarpeellisen niistä ihmisistä, jotka keskustelevat. Ainakin siinä tilanteessa, jossa he ovat ja jota Bergman kuvaa. Tilanteet näissä lukemissani käsikirjoituksissa, tai oikeastaan näytelmissä, olivat järjestään kylmiä, ihmissuhteet kärjistyneet, lämpimät tunteet kuolleet ja joku pyristeli irti tilanteesta. Irtiotto päättyi usein traagisesti.

Mielessäni nämä näytelmät ovat aina mustavalkoisia. Mitä muuta voisi olla edes, jos nimi on "Talven valoa" ja tapahtumapaikkana kylmä ja henkisesti ankara pappila.

Elokuva "Fanny ja Alexander" oli tätä taustaa vasten järkytys. Värien yltäkylläisyys ja alkuosan ja lopun rehevä, iloinen, suorastaan syntisen oloinen porvarillinen hyvinvointi tuntui vieraalta. Vain pappilakuvaus oli minulle tuttua Bergmania, mutta se oli taas vähän liiankin julmaa. Kontrasti oli todella tehokas.

Bergmanin myöhemmät avioliitto- ja parisuhdekuvaukset ovat olleet taas enemmän varhaisemman tuotannon tyylistä: ihmiset rääkkäävät henkisesti sekä itseään että toisiaan.

Jussi Ahlroth on nykyään Hesarin kiinnostavin toimittaja. Hänen juttunsa ovat sisällöltään henkisesti sata vuotta nuorempia kuin toisten kulttuuritoimittajien. Vihdoinkin kulttuurisivuilla kirjoitetaan analyyttisesti myös "kevyemmästä" kirjallisuudesta. Siis kevyemmästä ei tarkoita kuitenkaan Hertta-sarjoja tai muuta höpöä.

Eilinen arvostelu Hai-kirjasta oli aivan huippu. Kirja sinänsä on varmaan myös kiinnostava, mutta artikkelissa parasta oli Ahlrothin tapa kirjoittaa. Hänen tekstinsä hiipii, hyppii, juoksee, kävelee rauhallisesti. Se kulkee eteenpäin selkeänä ja kuvailevana, vie lukijaa aina uusiin ja uusin asioihin ja näkökulmiin. Se ei kikkaile sivistyssanoilla ja vaikeilla lauserakenteilla. Kaikki sanat ovat merkityksellisiä ja tarkoituksellisia, lauseet selkeitä ja vaihtelevan pituisia.

Tänään oli Samuli Edelmannin haastattelu Ahlrothin kirjoittamana. En aina jaksa lukea koko artikkeleita ja silmäilen vain sieltä täältä. Joskus se johtaa siihen, että luen jutun pätkissä väärässä järjestyksessä. Yleensä se ei yhtään haittaa, vaikka siinä tietysti menee pilalla toimittajan pitkään miettimät tekstuaaliset rakenteet. Edelman-jutussa ei haitannut. Teksti oli niin upeaa, että keskityin enemmän siihen kuin sisältöön. Tutkailin lauserakenteita, sanavalintoja, virkkeitä. Tekstissä oli hyvin vähän alisteisia rakenteita, rinnasteisia enemmänkin. Virkkeiden pituus vaihteli, mutta oli selkeästi lyhyempää kuin normaalisti kulttuurisivuilla.

Yhteistä näille kahdelle kirjoittajalle - Bergmanille ja Ahrothille - on se, että kumpikin kirjoittaa lukijalle, ei tehdäkseen itseään tärkeäksi ja egoaan pönkittääkseen. Molempien teksti on helppo nähdä kuvina. Se sykähdyttää ja jää mieleen.

Toukan lavatanssit

Naapurin Toukan pyöreitä vietettiin Uittamon lavalla lauantaina. Muutama aari nuorta koivumetsää oli kaadettu koristamaan lavan reunoja ja ovensuuta ja lava näytti täydelliseltä juhannustanssien pitopaikalta.

Viisikymmentäluvun tunnelmaa loi myös pappa-Tunturi, jonka takapukilta tarjoiltiin kossuvissyä kaikille paitsi pastorille – jota tosin en nähnyt porukassa mukana ollenkaan. Kuskille tarjoiltiin sentään vissyvissyä salaa pöydän alta. Tutustuin ensimmäisen kerran eläissäni klassiseen kossuvissyyn: ei hullumpaa tai juo mieluummin kuin selkäänsä ottaa.

Puheita oli vähän ja nekin vähät laadukkaita ja ytimekkäitä. Ruoka oli juuri sitä, mistä pidän eniten, eli paljon hyvää salaattia ja erityisesti suuresti himoitsemaani Caesarsalaattia. Siitä on monenlaisia muunnoksia ja tämä oli Blankon salaattia, jossa on katkarapuja ja itse paistettuja pitkiä leipäpaloja. Salaatti vaikutti samalta hervottoman rehevältä Lindrothin sidesalaatilta, jota oli parina päivänä meidän Prismassakin. Valitettavasti sitä ei ole näkynyt sen jälkeen.

Olin ensimmäistä kertaa lavatansseissa. Nuorempana se vain jostain syystä jäi. 80-luvulla ei ollut kovin muodikasta käydä tansseissa, vaikka niissä muutaman kaveri kävikin. Se oli enemmän diskoaikaa, ainakin kaupungissa.

Juhlinnan kohteelle nämä lavatanssit olivat myös nuoruuden puutteen korvaamista. Toisaalta kun itse järjestää lavatanssit, niin saa juuri sellaiset ja niin tyylikkäät kuin itse haluaa. Eli todella tyylikkäät.

Puoliso oli tähän päivään mennessä tanssinut kanssani noin puolitoista tanssia. Olen aina välillä yrittänyt ruinata, että hän tulisi kanssani tanssimaan, mutta ei ole onnistunut. Tällä kertaa hän vihdoin suostui. Sanoin, että on pakko, periaatteella pakko jaksaa, kun on vihitty. Varmaan kynnystä madalsi se, että koko muukin porukka tanssi kahdeksankymppiset mukaan lukien ja tyyli oli aika vaihteleva.

Valssi oli ehkä kaikkein helpointa - vähän töksähtelevää kuitenkin. Omakin tanssitaito on tosin pahasti ruosteessa, kun ei kahteenkymmeneen vuoteen ole päässyt pyörähtelemään. Vähitellen illan mittaan alkoi sujua. Valssissa yritin askeleita niin kuin pitääkin, mutta se ei ollut onnistunut kokeilu. Puolison kanssa ei kuulemma mitään vaihtoaskeleita oteta, vaan vedetään yksinkertaisimman kautta.

Taisi olla ensimmäiset juhlat pitkään aikaan, kun olimme tappiin asti eli lähdimme kotiin vasta vähän ennen kahta.

Lavaa vehreyttänyt nuori koivikko päätti eilen päivänsä meidän oksasilppurissamme ja päätyi kukkapenkkiin pitämään kosteutta ja tukahduttamaan rikkaruohoja. Välillä on vähän uuno olo, kun pyytää ihmisiltä risuja silputtavaksi, kun omassa pihassa ei riitä haketettavaa. Mutta tällä kertaa varmaan risuista eroon päässyt osapuoli oli vähintään yhtä tyytyväinen kuin minäkin. Puoliso tosin ei ollut ihan yhtä onnellinen, kun joutui silppuamaan oksia toista tuntia ja viimeisen puoli tuntia kaatosateessa.

Miksi keltainen ärsyttää?

Koulussa tehtiin värinäkötestejä erilaisilla pallokuvioilla, enkä aina ymmärtänyt miksi. Ihan kivoja ne tietysti olivat muuhun terveystarkastukseen verrattuna. Ainoa tarkoitus niille on selvinnyt, kun veli haki puhelinasentajakoulutukseen. Siinä ei saa olla värisokea, koska kaapelissa voi olla pari sataa eri väristä johtoa, jotka pitää pystyä kytkemään yhteen. Mutta mitä sillä värinäöllä muuten on merkitystä?

Eri kieliä tutkittaessa ja vertailtaessa klassinen tapa on ollut verrata niiden värikäsitystä ja värien nimiä. Mikä väri on minkäkin niminen eri kielissä ja missä niiden rajat menevät. Klassinen esimerkki on suomen ja ruotsin kielen välillä punaisen ja ruskean värin ero. Tiilenpunainen on ruotsinkielessä vielä punainen, kun suomenkielinen kutsuu sitä ruskeaksi. Kummatkin varmaan näkevät värin samanlaisena, mutta nimitys eroaa.

Puolison kanssa on usein kiistaa tietynlaisesta vihreänharmaasta väristä - kumpaa se on, vihreää vai harmaata. Minä kutsun sitä harmaaksi tai harmaanvihreäksi - puolison mielestä se on ehdottomasti vihreää ja sen kutsuminen harmaaksi on silkkaa typeryyttä.

Olen lapsesta asti reagoinut väreihin hyvin voimakkaasti. Pari vuotta sitten kävin kahvipöytäkeskustelua työkaverin kanssa, joka kertoi heidän sisututuksestaan. Heillä on paljon vahvoja värejä, tummaa sinistä ja vihreää sisustuksessa. Hän piti minua kummallisena, kun meillä on valkoista, beigeä ja hyvin vähän haaleaa punaista. En pysty kuvittelemaan, että asuisin jatkuvasti asunnossa, jossa on voimaakkaat värit. Minua alkaisi varmaan ahdistaa. Nautin siitä, että on erilaisia pellavan, beigen ja nutrian sävyjä. Erisävyisiksi kauhtuneet arkistolaatikot ovat kauniita.

Jostain syystä olen aina vältellyt sinistä. Joku toinen voi kokea punaisen tai keltaisen pahimmaksi väriksi, mutta minulle kaikkein ärsyttävin värin on sininen. En voisi pukeutua siniseen tai sisustaa sillä.

Eräässä suomalaisessa puutarhablogissa oli kuva kotipuutarhurin ylpeydestä, kaikkein "herkullisimmasta" väriyhdistelmästä. Kirkkaankeltaisia liljoja ja niiden taustalla hyvin kirkkaan tumman punaisia väriminttuja. Apua! Miltein pyörryin, kun katsoin kuvaa. Niin shokeeraava vaikutelma, että kävi mielessä, onko tyyppi ihan värisokea vai mistä kiikastaa.

Klassisten englantilaisten puutarhan sommitelu- ja värisääntöjen mukaan shokkiefektiä saa käyttää puutarhassa, mutta vain hyvin vähän ja vain kerran. Joukossamme kulkee ihmisiä, joiden mielestä mahdollisimman räikeä on mahdollisimman kaunista. Kääk!

Dagens Nyheterin tiedeosastossa on tänään kirjoitus Kvinnor med öga för gulgrönt värien näkemisen fysiologiasta ja siitä, miten se vaikuttaa eri ihmisten (ja muiden nisäkkäiden) värinäköön ja värien kokemiseen. Kyse ei olekaan välttämättä mielipide- tai tyylieroista, vaan fysiologisista eroista. Jotkut näkevät värit tarkemmin kuin toiset. Silloin liian räikeät värit ärsyttävät ja värien ilo löytyy pienistä nyanssieroista. Toiset taas tarvitsevat voimakkaampia kokemuksia. Vähän samaan tapaan kuin joku tarvitsee vuorikiipeilyä saavuttaakseen jännityksen tunteen ja toiselle riittää leppäkerttujuna. Kuulun itse jälkimmäisiin.

Silloin kun aloin rakentaa omaa puutarhaa ja laittaa kukkaistutuksia, olin ajatellut että puutarhasta tulisi punakeltainen, sävy sävyyn Varsinais-Suomen viirin kanssa. Se ajatus jäi tosi äkkiä, sillä väriyhdistelmä oli niin kamala. Molemmat ovat kirkkaita värejä, jotka yhdessä vielä korostavat toistensa räikeyttä. Nyt on puutarhaan hiipinyt taas vähän punaista, mutta kun se on yhdistetty valkoiseen, siniseen ja hennon vaaleanpunaiseen ja vain pienessä määrin, se tuntuu toimivan. Mutta sen punaisen pitää olla hyvin, hyvin tumman punaista. Palava rakkaus on riehaantunut leviämään takapihalla ja se on niin pahan värinen, että tuskin pystyn katsomaan sitä.

Taivas lähellä

Tanskassa on taivas lähellä. Sen aistii ja näkee helpommin, kun horisontti on näkyvissä sekä merellä että peltoaukeilla. Periaatteessa pidän puista, mutta maiseman ne pilaavat, erityisesti koivut.

Aukeassa maastossa silmä lepää ja on helppo hengittää. Suomeen tullessa alkoi taas ahdistaa se, että joka paikka on täynnä puita ja maisema on tukossa, katsoo minne tahansa.

Vaikka Tanskan ja Hollannin tehoviljelypellot ovat taatusti saastuttavia ja epäekologisia ja muuta kamalaa, niin ne ovat ihania. Se, että näkee joka puolelle ja kauas, on minulle tärkeää. Se, että näissä kahdessa maassa näkee kauas halutessaan, ei ole silti sulkenut pois sitä, etteivät ihmiset pitäisi huolta lähiympäristönsä esteettisyydestä. Kummassakin maassa ihmiset rakastavat puutarhojaan ja hoitavat niitä jatkuvasti. Niihin panostetaan sekä aikaa että rahaa.

Suomalaiselle tuntuu riittävän se, että pihassa on koivu tai pari ja niiden alla kituvaa heinää, jota kehdataan kutsua nurmikoksi. Varmaan tulee vielä se päivä, kun Suomessakin arvostetaan puutarhureita ja se näkyy myös palkassa. Terveisiä Lassilan Mikalle!

Pitää pystyä näkemään riittävän kauas, jotta näkee oikeassa mittasuhteessa myös sen, mikä on lähellä.

Den Gamle Byn puutarhat

Den Gamle Byssä on puutarhuri ja muutama puutarha.

Apteekkarilla on lääkekasvitarha takapihallaan. Se on täynnä tuttuja myrkkykasveja. Kertoo vanhasta asenteesta: se mikä ei tapa, vahvistaa. Apteekkarin puutarhassa oli myös "uusi" tuttavuus. En ole ennen nähnyt elävää misteliä. Ne (kaksi) kasvoivat omenapuun haarassa ja näyttivät juuri misteliltä. Ehkä vähän väsyneiltä ja vaaleamman vihreiltä kuin oletin. Ne olivat molemmat aika isoja, mutta eivät niin isoja kuin voisivat olla. Ehkä tanskalainenkin ilmasto asettaa rajoituksensa. Mistelihän on loiskasvi. Olisin luullut, että jollain tapaa erottaisia mistelin kasvupisteen isäntäkasvista, mutta mistelin haarat näyttivät lähtevän suoraan omenapuusta ilman mitään liitoskohdan tapaista.

Varsinaisessa puutarhassa oli vanhoja koristekasveja ja kaksi kasvihuonetta. Toinen kasvihuonen oli paraatikasvihuone ja toinen lisäyskasvihuone. Erityisesti kasvihuoneissa oli vanhoja pelargonioita.

Kasvimaalla kasvoi tietysti tukkiruusuja kuten joka paikassa Tanskassa. Kotonakin ne aloittivat kukinnan heti saapumisen jälkeen. Tällä kertaa yllättävän värisinä eli punaisina. Kaksivuotisen kasvin iloja on yllätyksellisyys ja värien vaihtelu.

Den Gamle Byn puutarha oli täynnä viinikotiloita. Ne olivat vaaleampia ja kauniimpia kuin kotoiset riesamme lehtokotilot, jotka ovat aika yksipuolisen tumman ruskeita.

Kasveja oli myös myynnissä ja mukaan tarttui jo kauan ihailemani Acanthus eli bjørnklo. Min lille ven kulki loppumatkan tarkoin varjellussa paperikassissa takapenkillä tavarakasan päällä. Se välttyi suuremmilta vaurioilta. Ehkä se hiukan kuivahti, mutta ei sen kummenpaa. Istutan sen takapihan uuteen lämpimään ja kuivahkoon kukkapenkkiin, jossa se saa ihan rauhassa levitä - toiveajattelua ehkä. Den Gamle Byn puutarhuri vakuutteli, että sen pitäisi olla kylmänkestävä. Todennäköisesti se on kestävämpi kuin hollannista tuodut yksilöt, jotka eivät ole koskaan talvesta kuulleetkaan.

Lisää kuvia Den Gamle Bystä

Muutama yleiskuva Den Gamle Bystä.

Århus - Den Gamle By

Den Gamle By Århusissa on paikka, jossa meidän piti käydä jo kaksi vuotta sitten. Silloin oli niin sateista, että ulkoilmanähtävyydet eivät houkutelleet. Sen sijaan tutustuimme silloin Randersin regnskovhun, jonka löysimme sattumalta, kun ajoimme Randersin läpi matkalla kohti Århusia. Ihmettelimme, mitä omituisia jättikuplia näkyy, ajoimme niitä kohtia ja kun saavuimme paikalle, huomasimme, että sinne menee paljon lapsiperheitä. Ei muuta kuin sekaan vaan. Yksi kaikkien matkojen ehkä onnekkaimpia sattumia - Rudbjerg Knuden lisäksi.

Den Gamle Bytä hehkutti jo yksi Tanskaan hullaantunut oppilaani muutama vuosi sitten (terveisiä Robertille!). Valintaan vaikutti tietysti myös se, että paikka on rankattu maailmanluokan nähtävyydeksi.

Den Gamle By muistuttaa vähän Turun Luostarinmäkeä, mutta on isompi ja hehkeämpi. Talot eivät ole mitättömiä röttelöitä, vaan oikeita vanhoja isoja kaupunkitaloja. Niitä on siirretty eri puolilta Tanskaa, viimeisimmät ihan muutama vuosi sitten, ja kunnostettu.

Paikkaa elävöittää se, että siellä on jatkuvasti henkilökuntaa, joka esittää "kaupungin" väkeä. Kauppias kulkee kaduilla ja tervehtii ihmisiä, samoin kirjakauppias. Ihmiset puuhailevat arkiaskareissa ja kaupoista ja leipomosta voi ostaa tuotteita. Konditoria on niin vanhanaikainen, että maidottomien tuotteiden saaminen on mahdotonta: kaikki leivotaan vanhojen reseptien mukaan ja ennen kaikkiin leivonnaisiin laitettiin kermaa. Piti siis tyytyä vain haistelemaan. Tuoksukin oli hurmaava - siihen oli sekoittunut omenaa, kanelia, vaniljaa ja paistuvan sokerileivonnaisen tuoksua. Yksi koko matkan parhaista hajuista.

Koko matkan ällöttävimmät hajut olivat myös Den Gamle Byssä. Vaikka ne kuuluvat asiaan. Kylässä oli kolmet hevosvaunut, joka vaunua veti kaksi hevosta ja tietää sen kuinka paljon kakkaa kuudesta hevosesta päivän aikana tursuaa. Niitä kakkoja kyllä varmaan siivottiin säännöllisesti, koska yhtään vanhaa ei näkynyt missään. Mutta haju teki tunnelman autenttisemmaksi. Ennen ei haissut pakokaasu ja diesel, vaan elävien kulkuneuvojen päästöt ja katuojassa mätänevät jätteet.

Kaikkein pahin haju tuli kuitenkin kaupassa olevasta suolasillitynnyristä. Kurkkasimme kannelliseen tynnyriin, kun ihmettelimme, onko siellä jotain. Heh, oli siellä täysi tynnyri sillejä ja merisuolaa. Haju oli kuin edesmenneessä Seitalan kyläkaupassa Ihodessa kesähelteellä.

Den Gamle Byn keskellä oli järvi, jossa ui sorsapoikue ja pikkukalaparvia. Niitä pääsi katselemaan sekä rannalta, sillalta että laitureilta. Vesi elementtinä rauhoittaa ja tekee jotenkin elävämmäksi kylän ja oikeankin kaupungin. Ennen kylät ja kaupungit rakennettiin veden ääreen. Kaikki kaupungit Tanskassa, joissa olemme käyneet, ovat olleet joko joen tai vuonon rannalla.

Den Gamle Byn sijainti on viehättävä: sitä ympäröi kolmelta sivulta kasvitieteellinen puutarha ja se on kohtalaisen jyrkässä rinteessä. Kaakkoispuolelle oli rakennettu pilvenpiirtäjä, joka hallitsi näkymää muutamassa kohdassa. Vaikutelma oli ristiriitainen: onko tämä nyt uuden ja vanhan onnistunut kohtaaminen vai onko joku piruuttaan rakentanut tämän "peikonhampaan" juuri siihen kohtaan. Kävi mielessä, onkohan tämän uuden pilvenpiirtäjän rakentamisestä käyty keskustelua kunnan kaavoituksessa ja rakennusvalvonnassa ja onkohan kellään tullut mieleen vastustaa sen rakentamista. Pilvenpiirtäjäksi talo oli ihan hieno, mutta mieleen tuli vanha sanonta "sopii kuin hajuvesi lihapullaan". Tai ehkä kuin rautakanki posliinikauppaan.

Riben viikinkikeskus

Riben viikinkikeskuksessa kului kokonainen päivä. Paikassa riitti sekä nähtävää että tekemistä.

Heti sisäänkäynnin jälkeen oli päällikön talo, joka oli suurin ja hehkein. Siellä viriteltiin tulta aamutuimaan edellisen illan hiilloksesta. No, tuli ei syttynyt, puut olivat kuulemma liian märkiä. Siispä kaivettiin sytkäri esiin. Sen kyllä ymmärtää, koska tulensytyttäjä oli jo veistänyt sormeensa haavan, josta juoksi verinoro. Samassa talossa leivottiin ja laitettiin ruokaa. Huonekalut olivat myös aika komeita verrattuna muihin taloihin.

Talon nurkalla oli navetta, jossa oli lehmiä, yksi härkä ja pari pallinsa menettänyttä. Kaikki olivat matkalla ulos laitumelle. Nämä olivat puhdasta islanninkarjaa, jotka ovat luonnostaan nupopäitä ja luonteikkaita. Lehmät tuottavat maitoa ja jokavuotisilla viikinkijuhlilla yksi nuori nauta pääsee juhla-ateriaksi. Kanat ja kananpojat vipelsivät vapaana ja kissat niiden seassa. Nämä viikinkikissat oppivat jo kuulemma vanhemmiltaan, että kanoja ja kananpoikia ei syödä. Jos ne joskus syövät lintuja, ne ovat villilintuja.

Viikinkikaupunki oli rekonstruoitu niitylle. Parisenkymmentä telttaa oli tonteilla, joita erotti pajuaidat ja niiden välissä ojat, jotka ennen aikaan toimivat sekä ojina että viemäreinä että tunkioina. Viikinkiaikaan oli korttelien kulmiin kaivettu pari metriä syvät kuopat, joiden päällä oli lankut, joilla ihmiset kävivät kykkimässä. Tämä toiminta ei aikoinaan ollut mitenkään intiimiä, vaan oli kuulemma tavallista, että ihmiset etenkin juhlien jälkeen kävivät tutkiskelemassa, mitä kuoppaan oli tullut.

Kylän laidalla niityllä oli jousiammuntapaikka, jossa sai harjoitella karhun ja suden ampumista viikinkijousella. Samalla niityllä esittäytyivät myös viikinkikylän metsästyshaukat ja -pöllöt. Linnut olivat ulkomaisia lintuja, koska Tanskassa luonnonvaraisesena eläviä eläimiä ei saa pitää vangittuna. Linnut lentelivät vuorollaan ohjaajien välillä ja saivat aina ruokaa kummaltakin. Muutama haukka innostui tuulisena päivänä ja teki pitkiä lentoretkiä. Yksi innostui niin paljon, että se kutsuttiin takaisin, koska oli vaarana, että se ei enää palaisi. Myös lähistöllä asuva villihaukka kävi lentelemässä metsästyshaukka-alueen yläpuolella samanaikaisesti.

Toisella niityllä Moskovalainen ryhmä esitti miekka- ja taistelunäytöksiä. Miekat lentelivät ja ruoska viuhui hurjaan tahtiin.

Alkuperäisen mallin mukaan rakennetuissa taloissa asui "kesäviikinkejä" ja niissä oli esillä erilaisia toimia. Yhdessä ommeltiin vaatteita, toisessa oli leipuri, kolmannessa oli lapsille toimintaa. Korvausta vastaan lapset pääsivät joksikin aika viikinkiajan lapsiksi. He tekivät sitä, mitä lapset viikinkiaikaan tekivät eli vinssasivat vettä kaivosta ja kastelivat kasvimaata, kuljettivat ruokaa ja juomaa sotureille ja muuta pientä puuhaa. Yhdessä taloista roikkui vaku katosta ja luulimme, että siellä on vauvanukke, mutta sillä oli yllättävän moderni vaaleanpunainen muovitutti, joka heilui...

Päärakennuksessa oli kafeteria, josta sai ihan tavallista murkinaa: kahvia, leipää ja salaatteja, jäätelöä ja keittoa. Täälläkin oli kuten kaikissa paikoissa Tanskassa lasten leikkipaikka.

Viikinkikeskuksessa tutustuin uuteen kasviin, tai puuhun oikeastaan. Kahvilarakennuksen pihalla kasvoi useita hedelmäpuita ja niiden joukossa oli muutamia puita, joissa oli hyvin erikoisia hedelmiä. Myöhemmin löysin samanlaisen puun Århusin kasvitieteellisestä puutarhasta ja se osoittautui mispeliksi. Jotkut ovat onnistuneet kasvattamaan mispeliä myös Suomessa, vaikka se on alun perin välimerellinen laji. Ehkä sen kasvattaminen käy erikoisuuden tavoittelusta, mutta ehkei sitä kannata viljellä hedelmien vuoksi. Ne ovat ilmeisesti aika kuvottavan makuisia ja ne syödäänkin vasta mädäntyneinä.

Viikinkikeskuksesta lähtiessä piti tietysti poiketa myymälään, josta mukaan tarttui hopeinen rintaneulu, jossa kaksi käärmettä taistelee, simapullo, jousi ja lasihelmiä. Enemmänkin olisi mielellään ostanut, mutta aika loppui ja kaikkea haluamaansa ei voi ostaa, kun ei tila riitä säilyttämiseen eikä oikeaa tarvetta ole kuitenkaan.

Alun perin olimme ajatelleet ajaa vuokrapyörillä viikinkikeskukseen, mutta se aie kariutui siihen, että sopivan kokoista lastenpyörää ei ollut saatavilla. Seuraava vaihtoehto oli kävely - keskukseen on noin kolme kilometriä Riben keskustasta. Onneksi lähdimme kuitenkin autolla, koska viikinkikylässä käveleminen seitsemän tunnin ajan vei aika hyvin mehut.

Ribe

Ribe ei ole turhaan merkitty Adacin kartassa erittäin näkemisen arvoiseksi kaupungiksi. Ribe on Tanskan, ehkä pohjoismaiden vanhin kaupunki. Se on pieni kaupunki, mutta erittäin viehättävä. Keskustassa on säilynyt rakennuksia 1500- ja 1600-luvuilta ja uusikin rakentaminen sopii vanhaan. Ei ole väkisin yritetty saada modernia rakennusta näyttämään modernilta, niin kuin Suomessa on periaatteena. Kertaustyyli ja vanhaan mukautuminen ei taida olla Tanskassa arkkitehdeille kirosana.

Ribessä on Tanskan vanhin tuomiokirkko ja piispanistuin. Harva organisaatio voi ylpeilla 1400-luvulta lähtevällä organisaatiokaaviolla, viimeisin piispa näytti olevan naispiispa. Sitä odotellessa...

Kirkko oli sisältä huomattavasti modernimpi kuin esimerkiksi Turun tuomiokirkko. Seinät oli kalkittu erittäin valkoisiksi ja lasi- ja kattomaalaukset olivat sinisävyisiä. Ulkopinnassa oli eriväristä pastellisävyistä kivilaattaa sommiteltuna.

Ydinkeskusta oli kävelykeskustaa. Kadut olivat kapeita ja suurimmaksi osaksi kivettyjä. Silti niillä pomppi autoja. Kaupunki oli tiiviisti, mutta matalasti rakennettu, kuten yleensäkin tanskalaiset kaupungit. Se antaa ympäristölle inhimillisen mittakaavan.

Keskustassa oli vaateliikkeitä, kultasepänliikkeitä, ravintoloita ja asuinrakennuksia. Joki, Ribe Å, haarautui kolmeen osaan keskustassa ja jokaisessa haarassa oli koski.

Ribessä on viikinkikeskus, joka on elävä, toiminnallinen museo. Kylässä asuu kesällä viikinkielämää viettäviä ihmisiä Tanskasta, Saksasta, Puolasta, Tsekistä, Hollannista, Venäjältä ja Ruotsista. He eivät pelkästään esitä viikinkejä, vaan tekevät käsitöitä ja muita töitä ja esittelevät vanhaa aikaa. Paikassa sai hyvin vietettyä koko sen aukioloajan.

Riben keskustassa on viikinkimuseo, joka on enemmän tavallinen museo. Siinä mielessä tietenkin erilainen, että kaikki materiaali oli toteutettu taidokkaasti. Museokauppa, samoin kuin viikinkikeskuksen kauppa, olivat täynnä kiinnostavaa tavaraa. Ei mitään Kiinassa valmistettua sälää, vaan aitoja viikinkimallien mukaan tehtyjä hopeakoruja, simaa (parikymmentävolttista), saarnesta ja jalavasta tehtyjä jousia, nuolia, sepän takomia nuolen- ja keihäänkärkiä, avotulella käsin tehtyjä lasihelmiä ja kirjoja ja kortteja.

Erinomaista Ribessä oli myös hostelli. Jossain vaiheessa matkavarauksia minulla alkoi palaa päreet, kun rahaa paloi turhan paljon. Sanoin, että meidän ei väkisin tarvitse majoittua Tanskan vanhimpaan hotelliin Tanskan vanhimmassa kaupungissa, jos huoneiden hinnat lähtevät 200 eurosta. Ehdotin, että tarkistetaanpa onko hostellia tarjolla. Kai sitä pari päivää kestäisi hostellissa, jos loput yöt on hotellissa. Yllätys oli todella iloinen, kun pääsimme perille. Siitä huolimatta, että lakanoista ja pyyhkeistä ja aamupalasta piti maksaa erikseen, maksoi kaksi yötä hostellissa saman kuin yksi yö em. hotellissa. Hostelli oli siisti, aamupala erinomainen ja huone karu, mutta rauhallinen. Ei mitään hälyä kumpanakaan yönä, ellei hälyksi lasketa ensimmäisenä yönä neljältä hulluna karjuntaa aloittanutta mustarastasta.

Hostellista sai vuokrata polkupyöriä, mutta lasten pyörää ei valitettavasti löytynyt. Hostellissa oli myös oma urheiluhalli, jossa lapset saivat juosta tai pelata ja lainata mailoja respasta sitä varten. Parkkipaikkojen suhteen ei yöpymispaikka olisi voinut olla parempi. Hostellilla oli iso parkkipaikka ja vieressä oli myös kaupungin parkkipaikka, jossa oli tilaa yllin kyllin. Hostelli sijaitsi kuitenkin ihan keskustan kyljessä: viisikymmentä metriä puiston läpi ja jo oltiin keskustassa. Keskustahotelleissa ei sen sijaan ollut juuri lainkaan parkkipaikkoja.

Ainoa kelju aisia hostellissa - ja Skivessä hotellissa - oli se, että niissä ei kummassakaan ollut käsisuihkua. En ymmärrä, miten pelkän yläsuihkun kanssa saa pestyä mitään muuta kuin kasvot ja hiukset.

Ribestä teimme myös ensimmäisenä iltana ekskursion Saksan puolelle ostoksille. Süderlügumin kaupunki on rajan pinnassa noin 60 kilometriä Ribestä etelään. Sielläkin on Tanskalaisille ja muille pohjoismaalaisille tarkoitettuja kauppoja, joissa päämyyntiartikkelit ovat olut ja viini. Kävimme tällä kertaa SKY:n myymälässä, jonka hyväksi havaitsimme viime kesänä Flensburgissa. Süderlügumin myymälät olivat selvästi pienempiä kuin Flensbusgissa. Hinnat olivat myös kalliimmat tai kallistuneet viime kesästä. Viime kesänä vielä sai olutcasen alle 4 euroa, kun ne nyt maksoivat yli 5. Viini oli samoissa hinnoissa: saksalainen Riesling maksoi noin 2.50 pullolta.

Kolme majakkaa ja kirkontorni

Jostain syystä puoliso on aina tuntenut vetoa korkeisiin paikkoihin. Minä en niihin kiipeämisestä erityisesti perusta, mutta kahteen majakkaan kiipesin mukaan kuitenkin. Kolmanteen majakkaan Rudbjerg Knudessa ei päässytkään, koska se oli suljettu ja Riben tuomiokirkon tornin jätin jo suosiolla väliin.

Ensimmäinen majakka, jossa kävimme oli Hirtshalsissa. Ilmeisesti kaupunki on kauan ollut strategisesti tärkeä, sillä majakan ympäristö oli täynnä toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita. Siellä oli jopa bunkkerimuseo. Maisemat majakasta olivat avarat, merta kaksi kolmasosaa ja loppu Hirtshalsin kaupunkia, maaseutua ja campingalue. Viimeksi mainittu tosin ei ollut maisemankaunistus.

Kolmas majakka oli Nørre Lyngvikissä. Majakka oli kauniilla paikalla dyynillä ja majakka oli myös kaunis ja hyväkuntoinen sekä sisältä että ulkoa.

Neljäs torni eli Riben tuomiokirkon torni jäi väliin, koska ahtaissa paikoissa kiipeäminen ei ole lempilajini. Onneksi sieltä tuli valokuvia alas. Sillä aikaa, kun miesväki kiipesi kirkontorniin, istuin kirkon oven pielessä penkillä silmät kiinni. Haistelin ja kuuntelin ja tunnustelin. Kirkon seinässä kasvavan raatihuonevilliviinin lehdet pitivät hienoa kahinaa, rahinaa aina kun tuli tuulenpuuska. Aurinko paistoi täysillä eikä silti ollut liian kuuma. Välillä avasin silmät ja katselin ihmisiä. Mieleen jäi moottoripyörillä liikkunut ikääntynyt poppoo, joka kävi hakemassa hampurilaispaikasta murkinaa ja jäi syömään sitä viistosti vastapäätä. Kaupunkimaastureiden suuri määrä yllätti myös.

Dyynikasveja

Dyynien kasvisto oli aika tuttua kivikkokasvia ja muuta kuivan ja paahteisen paikan kasvia.

Lähinnä rantaa kasvoi vain heinää - oletettavasti meriheinää ja merikauraa. Seuraavana tulikin jo muita pieniä kasveja. Kurtturuusu, joka Suomessa kasvaa puutarhoissa yli metrin korkuiseksi ja kestää vaikka tiesuolaa, on kotoisin dyyneiltä. Ne jäävät mataliksi ja vaikka hiekka hautaisi ne, niin ne puskeva läpi sen. Pensaskasvustossa oli myös paljon tyrniä, joka jää hyvin matalaksi ja samaten vihmaa. Joku toinen palkokasvi, joka oli punakukkainen ja hyvin matala, kasvoi myös rannalla. Etsin sen nimen myöhemmin kirjasta. Dyynin suojaisella puolella kasvoi mm. vuorimunkkia, timjamia, kanervaa ja rantalaukkaneilikkaa.

Rudbjerg Knuden majakka

Pari kuvaa myös majakasta, joka on hautautunut osittain hiekkaan.

Dyynit ja Rudbjerg Knude

Jostain syystä dyynit olivat jääneet mieleeni koulun maantiedon tunneilta osapuilleen kolmenkymmen vuoden takaa. Olen aina silloin tällöin katsellut kartoista paikkoja, joissa on dyynejä.

Odotin, että dyynit olisivat olleet pelkkää hiekkaa, mutta ne olivat yllättävän paljon kasvillisuuden peitossa. Niitä yritetään tarkoituksella saada kasvamaan heinää ja muuta dyynikasvillisuutta, jotta dyynit eivät pakenisi.

Näin joskus vuosikausia sitten ohjelman, jossa kerrottiin pakenevista Tanskan dyyneistä ja taloista, jotka romahtavat mereen, kun hiekka katoaa niiden alta. Teeveestä katsoen ei saa samaa kuvaa kuin oikeasti paikan päällä. Dyyni on paljon liikkuvaisempi ja elävämpi kuin kuvittelin. Eläimiä siellä ei näkynyt, mikä ei tarkoita etteikö niitä siellä voisi silti olla. Paitsi tietysti lehmiä ja lampaita laiduntamassa vähän rannempana. Lintuja oli paljon, mutta en tunnista pieniä harmaita ja ruskeita lintuja. Ne näyttävät kaikka samanlaisilta. Kottarais- ja rastasparvia tosin oli jo alkanyt näkyä normaalia aikaisemmin.

Kävimme kahdella dyynillä kävelemässä. Ensimmäinen oli Hirtshalsista etelään Rudbjerg Knude, joka oli ilmeisesti luonnonsuojelualue ja nähtävyys. Siellä oli enemmänkin väkeä kävelyllä - siis kiipeämässä. Rudbjerg Knude oli korkein näkemämme dyyni ja siellä oli myös majakka, joka oli raunioitunut ja osittain hautautunut hiekkaan. Dyynillä oli kolme varjoliitäjää, jotka menivat edestaikaisin dyynin reunaa. Dyynin merenpuolella oli ilmeisen hyvät ylöspäin nousevat ilmavirtaukset.

Ranta

Länsi-Jyllannin rannat ovat hiekkarataa ja dyyniä tai marskimaata. Emme ehtineet marskimaalle, mutta hiekkarantakin oli elämys. Ei mikään pieni hiekkaranta - sitä jatkui toistasataa kilometriä.

Rannat olivat yllättävän likaisia. Varsinaiset uimarannat puhdistettiin, mutta muilla rannoilla oli merestä ajautunutta ryjää.

Hiekka oli valkoista ja hienoa. Märkänä se oli kovaa ja sillä oli helppo kävellä, mutta kuivalla hiekalla ei jalan ote pitänyt. Hiekassa oli sileitä, pyöreitä kiviä ja teki mieli ottaa mukaan niitä ainakin kottikärryllinen. No, otimme mukaan parisenkymmentä kiveä ja yhden juomapullollisen hiekkaa.

Koska ilma ei ollut kovin lämmin ja edeltävät päivät olivat olleet hyvinkin koleita, oli rannoilla vain vähän ihmisiä. Mutta perjantaina alkoi Saksasta päin loputon letka autoja hiekkarannoille päin.

Rantojen tuntumassa oli tiiviinä nauhana lomamökkejä ja campingalueita. Ne olivat aina dyynin takana tuulen suojassa.

Marskimaahan tutustuminen jää myöhäisempään aikaan. Ribestä olisi päässyt retkelle Mandöhön, johon mennään traktorin vetämällä vankkurilla. Viikossa ei ehdi kaikkea.