Kaksi kirjoittajaa

Olen pari päivää miettinyt kahta erilaista kirjoittajaa. Toinen on juuri kuollut Ingmar Bergman ja toinen Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth.

Minulle Ingmar Bergman on ennen muuta kirjailija. Luin hänen elokuvakäsikirjoituksiaan yli kaksikymmentä vuotta sitten, käsikirjoituksia jotka olivat 60- ja 70-luvuilta. En ole nähnyt niitä kaikkia elokuvana, mutta se ei ole tarpeen. Olen muodostanut niistä niin vankan oman käsityksen, että se voisi olla pettymys. Pääni sisällä oleva kuva on vieläkin hyvin vahva ja elävä - tekstit olivat niin vaikuttavia.

Miten joku osaa kirjoittaa niin ytimekkäästi, suorastaan lakonisesti dialogia? Se kertoo kaiken tarpeellisen niistä ihmisistä, jotka keskustelevat. Ainakin siinä tilanteessa, jossa he ovat ja jota Bergman kuvaa. Tilanteet näissä lukemissani käsikirjoituksissa, tai oikeastaan näytelmissä, olivat järjestään kylmiä, ihmissuhteet kärjistyneet, lämpimät tunteet kuolleet ja joku pyristeli irti tilanteesta. Irtiotto päättyi usein traagisesti.

Mielessäni nämä näytelmät ovat aina mustavalkoisia. Mitä muuta voisi olla edes, jos nimi on "Talven valoa" ja tapahtumapaikkana kylmä ja henkisesti ankara pappila.

Elokuva "Fanny ja Alexander" oli tätä taustaa vasten järkytys. Värien yltäkylläisyys ja alkuosan ja lopun rehevä, iloinen, suorastaan syntisen oloinen porvarillinen hyvinvointi tuntui vieraalta. Vain pappilakuvaus oli minulle tuttua Bergmania, mutta se oli taas vähän liiankin julmaa. Kontrasti oli todella tehokas.

Bergmanin myöhemmät avioliitto- ja parisuhdekuvaukset ovat olleet taas enemmän varhaisemman tuotannon tyylistä: ihmiset rääkkäävät henkisesti sekä itseään että toisiaan.

Jussi Ahlroth on nykyään Hesarin kiinnostavin toimittaja. Hänen juttunsa ovat sisällöltään henkisesti sata vuotta nuorempia kuin toisten kulttuuritoimittajien. Vihdoinkin kulttuurisivuilla kirjoitetaan analyyttisesti myös "kevyemmästä" kirjallisuudesta. Siis kevyemmästä ei tarkoita kuitenkaan Hertta-sarjoja tai muuta höpöä.

Eilinen arvostelu Hai-kirjasta oli aivan huippu. Kirja sinänsä on varmaan myös kiinnostava, mutta artikkelissa parasta oli Ahlrothin tapa kirjoittaa. Hänen tekstinsä hiipii, hyppii, juoksee, kävelee rauhallisesti. Se kulkee eteenpäin selkeänä ja kuvailevana, vie lukijaa aina uusiin ja uusin asioihin ja näkökulmiin. Se ei kikkaile sivistyssanoilla ja vaikeilla lauserakenteilla. Kaikki sanat ovat merkityksellisiä ja tarkoituksellisia, lauseet selkeitä ja vaihtelevan pituisia.

Tänään oli Samuli Edelmannin haastattelu Ahlrothin kirjoittamana. En aina jaksa lukea koko artikkeleita ja silmäilen vain sieltä täältä. Joskus se johtaa siihen, että luen jutun pätkissä väärässä järjestyksessä. Yleensä se ei yhtään haittaa, vaikka siinä tietysti menee pilalla toimittajan pitkään miettimät tekstuaaliset rakenteet. Edelman-jutussa ei haitannut. Teksti oli niin upeaa, että keskityin enemmän siihen kuin sisältöön. Tutkailin lauserakenteita, sanavalintoja, virkkeitä. Tekstissä oli hyvin vähän alisteisia rakenteita, rinnasteisia enemmänkin. Virkkeiden pituus vaihteli, mutta oli selkeästi lyhyempää kuin normaalisti kulttuurisivuilla.

Yhteistä näille kahdelle kirjoittajalle - Bergmanille ja Ahrothille - on se, että kumpikin kirjoittaa lukijalle, ei tehdäkseen itseään tärkeäksi ja egoaan pönkittääkseen. Molempien teksti on helppo nähdä kuvina. Se sykähdyttää ja jää mieleen.