Mieli järkkyy

Lähiomaisen ennestäänkin heikko mielenterveys romahti. Harhat veivät mennessään niin pahasti, että lääkärit päätyivät sairaalahoidon kannalle.

Töissä oli paha kiire ja stressi juuri helpottamassa, niin sitten tuli tämä.

Olen aina jotenkin mieltänyt, että siinä vaiheessa, kun joutuu hoitamaan edellistä sukupolvea, niin on itse vanha. Olo oli kuin olisin ollut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhempi.

Veli alkoi ensimmäisenä miettiä, onko se periytyvää. Se on ymmärrettävää, kun on kaksi lasta ja kolmas tulossa. Selitin hänelle, että alttius voi periytyä, mutta hyvä kasvuympäristö suojelee lasta mielenterveysongelmilta.

Minä pragmaattisena ihmisenä aloin heti pohtia, mitä tehdään, kuka tekee ja kuka hoitaa jatkossa. Ja pitääkö oikeasti alistua siihen, että joutuu hoitamaan ihmistä, jolta on saanut pelkkää nälvimistä, haukkumista ja uhkailuja, eikä niille näy loppua? Ja miksi joku oikeasti alistuu tuollaiseen eikä halua suojella itseään?

Seitsemänkymppisten maailmankuva on käsittämätön. Kamalinta, mitä voi sattua, on että joku saa tietää mielenterveysongelmista. Niiden salailun vuoksi kestetään vaikka mitä helvettiä.

Missä menee pahuuden ja sairauden raja? Koska ihminen on paha, koska hänessä on saatana, kuten latinalaisissa kulttuureissa mielletään? Milloin ihminen on vain sairas ja säälittävä?

Mitä pitää sietää toiselta ihmiseltä ja missä menee sietämisen raja?