Miksi keltainen ärsyttää?

Koulussa tehtiin värinäkötestejä erilaisilla pallokuvioilla, enkä aina ymmärtänyt miksi. Ihan kivoja ne tietysti olivat muuhun terveystarkastukseen verrattuna. Ainoa tarkoitus niille on selvinnyt, kun veli haki puhelinasentajakoulutukseen. Siinä ei saa olla värisokea, koska kaapelissa voi olla pari sataa eri väristä johtoa, jotka pitää pystyä kytkemään yhteen. Mutta mitä sillä värinäöllä muuten on merkitystä?

Eri kieliä tutkittaessa ja vertailtaessa klassinen tapa on ollut verrata niiden värikäsitystä ja värien nimiä. Mikä väri on minkäkin niminen eri kielissä ja missä niiden rajat menevät. Klassinen esimerkki on suomen ja ruotsin kielen välillä punaisen ja ruskean värin ero. Tiilenpunainen on ruotsinkielessä vielä punainen, kun suomenkielinen kutsuu sitä ruskeaksi. Kummatkin varmaan näkevät värin samanlaisena, mutta nimitys eroaa.

Puolison kanssa on usein kiistaa tietynlaisesta vihreänharmaasta väristä - kumpaa se on, vihreää vai harmaata. Minä kutsun sitä harmaaksi tai harmaanvihreäksi - puolison mielestä se on ehdottomasti vihreää ja sen kutsuminen harmaaksi on silkkaa typeryyttä.

Olen lapsesta asti reagoinut väreihin hyvin voimakkaasti. Pari vuotta sitten kävin kahvipöytäkeskustelua työkaverin kanssa, joka kertoi heidän sisututuksestaan. Heillä on paljon vahvoja värejä, tummaa sinistä ja vihreää sisustuksessa. Hän piti minua kummallisena, kun meillä on valkoista, beigeä ja hyvin vähän haaleaa punaista. En pysty kuvittelemaan, että asuisin jatkuvasti asunnossa, jossa on voimaakkaat värit. Minua alkaisi varmaan ahdistaa. Nautin siitä, että on erilaisia pellavan, beigen ja nutrian sävyjä. Erisävyisiksi kauhtuneet arkistolaatikot ovat kauniita.

Jostain syystä olen aina vältellyt sinistä. Joku toinen voi kokea punaisen tai keltaisen pahimmaksi väriksi, mutta minulle kaikkein ärsyttävin värin on sininen. En voisi pukeutua siniseen tai sisustaa sillä.

Eräässä suomalaisessa puutarhablogissa oli kuva kotipuutarhurin ylpeydestä, kaikkein "herkullisimmasta" väriyhdistelmästä. Kirkkaankeltaisia liljoja ja niiden taustalla hyvin kirkkaan tumman punaisia väriminttuja. Apua! Miltein pyörryin, kun katsoin kuvaa. Niin shokeeraava vaikutelma, että kävi mielessä, onko tyyppi ihan värisokea vai mistä kiikastaa.

Klassisten englantilaisten puutarhan sommitelu- ja värisääntöjen mukaan shokkiefektiä saa käyttää puutarhassa, mutta vain hyvin vähän ja vain kerran. Joukossamme kulkee ihmisiä, joiden mielestä mahdollisimman räikeä on mahdollisimman kaunista. Kääk!

Dagens Nyheterin tiedeosastossa on tänään kirjoitus Kvinnor med öga för gulgrönt värien näkemisen fysiologiasta ja siitä, miten se vaikuttaa eri ihmisten (ja muiden nisäkkäiden) värinäköön ja värien kokemiseen. Kyse ei olekaan välttämättä mielipide- tai tyylieroista, vaan fysiologisista eroista. Jotkut näkevät värit tarkemmin kuin toiset. Silloin liian räikeät värit ärsyttävät ja värien ilo löytyy pienistä nyanssieroista. Toiset taas tarvitsevat voimakkaampia kokemuksia. Vähän samaan tapaan kuin joku tarvitsee vuorikiipeilyä saavuttaakseen jännityksen tunteen ja toiselle riittää leppäkerttujuna. Kuulun itse jälkimmäisiin.

Silloin kun aloin rakentaa omaa puutarhaa ja laittaa kukkaistutuksia, olin ajatellut että puutarhasta tulisi punakeltainen, sävy sävyyn Varsinais-Suomen viirin kanssa. Se ajatus jäi tosi äkkiä, sillä väriyhdistelmä oli niin kamala. Molemmat ovat kirkkaita värejä, jotka yhdessä vielä korostavat toistensa räikeyttä. Nyt on puutarhaan hiipinyt taas vähän punaista, mutta kun se on yhdistetty valkoiseen, siniseen ja hennon vaaleanpunaiseen ja vain pienessä määrin, se tuntuu toimivan. Mutta sen punaisen pitää olla hyvin, hyvin tumman punaista. Palava rakkaus on riehaantunut leviämään takapihalla ja se on niin pahan värinen, että tuskin pystyn katsomaan sitä.