Naapurin Toukan pyöreitä vietettiin Uittamon lavalla lauantaina. Muutama aari nuorta koivumetsää oli kaadettu koristamaan lavan reunoja ja ovensuuta ja lava näytti täydelliseltä juhannustanssien pitopaikalta.
Viisikymmentäluvun tunnelmaa loi myös pappa-Tunturi, jonka takapukilta tarjoiltiin kossuvissyä kaikille paitsi pastorille – jota tosin en nähnyt porukassa mukana ollenkaan. Kuskille tarjoiltiin sentään vissyvissyä salaa pöydän alta. Tutustuin ensimmäisen kerran eläissäni klassiseen kossuvissyyn: ei hullumpaa tai juo mieluummin kuin selkäänsä ottaa.
Puheita oli vähän ja nekin vähät laadukkaita ja ytimekkäitä. Ruoka oli juuri sitä, mistä pidän eniten, eli paljon hyvää salaattia ja erityisesti suuresti himoitsemaani Caesarsalaattia. Siitä on monenlaisia muunnoksia ja tämä oli Blankon salaattia, jossa on katkarapuja ja itse paistettuja pitkiä leipäpaloja. Salaatti vaikutti samalta hervottoman rehevältä Lindrothin sidesalaatilta, jota oli parina päivänä meidän Prismassakin. Valitettavasti sitä ei ole näkynyt sen jälkeen.
Olin ensimmäistä kertaa lavatansseissa. Nuorempana se vain jostain syystä jäi. 80-luvulla ei ollut kovin muodikasta käydä tansseissa, vaikka niissä muutaman kaveri kävikin. Se oli enemmän diskoaikaa, ainakin kaupungissa.
Juhlinnan kohteelle nämä lavatanssit olivat myös nuoruuden puutteen korvaamista. Toisaalta kun itse järjestää lavatanssit, niin saa juuri sellaiset ja niin tyylikkäät kuin itse haluaa. Eli todella tyylikkäät.
Puoliso oli tähän päivään mennessä tanssinut kanssani noin puolitoista tanssia. Olen aina välillä yrittänyt ruinata, että hän tulisi kanssani tanssimaan, mutta ei ole onnistunut. Tällä kertaa hän vihdoin suostui. Sanoin, että on pakko, periaatteella pakko jaksaa, kun on vihitty. Varmaan kynnystä madalsi se, että koko muukin porukka tanssi kahdeksankymppiset mukaan lukien ja tyyli oli aika vaihteleva.
Valssi oli ehkä kaikkein helpointa - vähän töksähtelevää kuitenkin. Omakin tanssitaito on tosin pahasti ruosteessa, kun ei kahteenkymmeneen vuoteen ole päässyt pyörähtelemään. Vähitellen illan mittaan alkoi sujua. Valssissa yritin askeleita niin kuin pitääkin, mutta se ei ollut onnistunut kokeilu. Puolison kanssa ei kuulemma mitään vaihtoaskeleita oteta, vaan vedetään yksinkertaisimman kautta.
Taisi olla ensimmäiset juhlat pitkään aikaan, kun olimme tappiin asti eli lähdimme kotiin vasta vähän ennen kahta.
Lavaa vehreyttänyt nuori koivikko päätti eilen päivänsä meidän oksasilppurissamme ja päätyi kukkapenkkiin pitämään kosteutta ja tukahduttamaan rikkaruohoja. Välillä on vähän uuno olo, kun pyytää ihmisiltä risuja silputtavaksi, kun omassa pihassa ei riitä haketettavaa. Mutta tällä kertaa varmaan risuista eroon päässyt osapuoli oli vähintään yhtä tyytyväinen kuin minäkin. Puoliso tosin ei ollut ihan yhtä onnellinen, kun joutui silppuamaan oksia toista tuntia ja viimeisen puoli tuntia kaatosateessa.
tiistai 31. heinäkuuta 2007
sunnuntai 29. heinäkuuta 2007
Miksi keltainen ärsyttää?
Koulussa tehtiin värinäkötestejä erilaisilla pallokuvioilla, enkä aina ymmärtänyt miksi. Ihan kivoja ne tietysti olivat muuhun terveystarkastukseen verrattuna. Ainoa tarkoitus niille on selvinnyt, kun veli haki puhelinasentajakoulutukseen. Siinä ei saa olla värisokea, koska kaapelissa voi olla pari sataa eri väristä johtoa, jotka pitää pystyä kytkemään yhteen. Mutta mitä sillä värinäöllä muuten on merkitystä?
Eri kieliä tutkittaessa ja vertailtaessa klassinen tapa on ollut verrata niiden värikäsitystä ja värien nimiä. Mikä väri on minkäkin niminen eri kielissä ja missä niiden rajat menevät. Klassinen esimerkki on suomen ja ruotsin kielen välillä punaisen ja ruskean värin ero. Tiilenpunainen on ruotsinkielessä vielä punainen, kun suomenkielinen kutsuu sitä ruskeaksi. Kummatkin varmaan näkevät värin samanlaisena, mutta nimitys eroaa.
Puolison kanssa on usein kiistaa tietynlaisesta vihreänharmaasta väristä - kumpaa se on, vihreää vai harmaata. Minä kutsun sitä harmaaksi tai harmaanvihreäksi - puolison mielestä se on ehdottomasti vihreää ja sen kutsuminen harmaaksi on silkkaa typeryyttä.
Olen lapsesta asti reagoinut väreihin hyvin voimakkaasti. Pari vuotta sitten kävin kahvipöytäkeskustelua työkaverin kanssa, joka kertoi heidän sisututuksestaan. Heillä on paljon vahvoja värejä, tummaa sinistä ja vihreää sisustuksessa. Hän piti minua kummallisena, kun meillä on valkoista, beigeä ja hyvin vähän haaleaa punaista. En pysty kuvittelemaan, että asuisin jatkuvasti asunnossa, jossa on voimaakkaat värit. Minua alkaisi varmaan ahdistaa. Nautin siitä, että on erilaisia pellavan, beigen ja nutrian sävyjä. Erisävyisiksi kauhtuneet arkistolaatikot ovat kauniita.
Jostain syystä olen aina vältellyt sinistä. Joku toinen voi kokea punaisen tai keltaisen pahimmaksi väriksi, mutta minulle kaikkein ärsyttävin värin on sininen. En voisi pukeutua siniseen tai sisustaa sillä.
Eräässä suomalaisessa puutarhablogissa oli kuva kotipuutarhurin ylpeydestä, kaikkein "herkullisimmasta" väriyhdistelmästä. Kirkkaankeltaisia liljoja ja niiden taustalla hyvin kirkkaan tumman punaisia väriminttuja. Apua! Miltein pyörryin, kun katsoin kuvaa. Niin shokeeraava vaikutelma, että kävi mielessä, onko tyyppi ihan värisokea vai mistä kiikastaa.
Klassisten englantilaisten puutarhan sommitelu- ja värisääntöjen mukaan shokkiefektiä saa käyttää puutarhassa, mutta vain hyvin vähän ja vain kerran. Joukossamme kulkee ihmisiä, joiden mielestä mahdollisimman räikeä on mahdollisimman kaunista. Kääk!
Dagens Nyheterin tiedeosastossa on tänään kirjoitus Kvinnor med öga för gulgrönt värien näkemisen fysiologiasta ja siitä, miten se vaikuttaa eri ihmisten (ja muiden nisäkkäiden) värinäköön ja värien kokemiseen. Kyse ei olekaan välttämättä mielipide- tai tyylieroista, vaan fysiologisista eroista. Jotkut näkevät värit tarkemmin kuin toiset. Silloin liian räikeät värit ärsyttävät ja värien ilo löytyy pienistä nyanssieroista. Toiset taas tarvitsevat voimakkaampia kokemuksia. Vähän samaan tapaan kuin joku tarvitsee vuorikiipeilyä saavuttaakseen jännityksen tunteen ja toiselle riittää leppäkerttujuna. Kuulun itse jälkimmäisiin.
Silloin kun aloin rakentaa omaa puutarhaa ja laittaa kukkaistutuksia, olin ajatellut että puutarhasta tulisi punakeltainen, sävy sävyyn Varsinais-Suomen viirin kanssa. Se ajatus jäi tosi äkkiä, sillä väriyhdistelmä oli niin kamala. Molemmat ovat kirkkaita värejä, jotka yhdessä vielä korostavat toistensa räikeyttä. Nyt on puutarhaan hiipinyt taas vähän punaista, mutta kun se on yhdistetty valkoiseen, siniseen ja hennon vaaleanpunaiseen ja vain pienessä määrin, se tuntuu toimivan. Mutta sen punaisen pitää olla hyvin, hyvin tumman punaista. Palava rakkaus on riehaantunut leviämään takapihalla ja se on niin pahan värinen, että tuskin pystyn katsomaan sitä.
Eri kieliä tutkittaessa ja vertailtaessa klassinen tapa on ollut verrata niiden värikäsitystä ja värien nimiä. Mikä väri on minkäkin niminen eri kielissä ja missä niiden rajat menevät. Klassinen esimerkki on suomen ja ruotsin kielen välillä punaisen ja ruskean värin ero. Tiilenpunainen on ruotsinkielessä vielä punainen, kun suomenkielinen kutsuu sitä ruskeaksi. Kummatkin varmaan näkevät värin samanlaisena, mutta nimitys eroaa.
Puolison kanssa on usein kiistaa tietynlaisesta vihreänharmaasta väristä - kumpaa se on, vihreää vai harmaata. Minä kutsun sitä harmaaksi tai harmaanvihreäksi - puolison mielestä se on ehdottomasti vihreää ja sen kutsuminen harmaaksi on silkkaa typeryyttä.
Olen lapsesta asti reagoinut väreihin hyvin voimakkaasti. Pari vuotta sitten kävin kahvipöytäkeskustelua työkaverin kanssa, joka kertoi heidän sisututuksestaan. Heillä on paljon vahvoja värejä, tummaa sinistä ja vihreää sisustuksessa. Hän piti minua kummallisena, kun meillä on valkoista, beigeä ja hyvin vähän haaleaa punaista. En pysty kuvittelemaan, että asuisin jatkuvasti asunnossa, jossa on voimaakkaat värit. Minua alkaisi varmaan ahdistaa. Nautin siitä, että on erilaisia pellavan, beigen ja nutrian sävyjä. Erisävyisiksi kauhtuneet arkistolaatikot ovat kauniita.
Jostain syystä olen aina vältellyt sinistä. Joku toinen voi kokea punaisen tai keltaisen pahimmaksi väriksi, mutta minulle kaikkein ärsyttävin värin on sininen. En voisi pukeutua siniseen tai sisustaa sillä.
Eräässä suomalaisessa puutarhablogissa oli kuva kotipuutarhurin ylpeydestä, kaikkein "herkullisimmasta" väriyhdistelmästä. Kirkkaankeltaisia liljoja ja niiden taustalla hyvin kirkkaan tumman punaisia väriminttuja. Apua! Miltein pyörryin, kun katsoin kuvaa. Niin shokeeraava vaikutelma, että kävi mielessä, onko tyyppi ihan värisokea vai mistä kiikastaa.
Klassisten englantilaisten puutarhan sommitelu- ja värisääntöjen mukaan shokkiefektiä saa käyttää puutarhassa, mutta vain hyvin vähän ja vain kerran. Joukossamme kulkee ihmisiä, joiden mielestä mahdollisimman räikeä on mahdollisimman kaunista. Kääk!
Dagens Nyheterin tiedeosastossa on tänään kirjoitus Kvinnor med öga för gulgrönt värien näkemisen fysiologiasta ja siitä, miten se vaikuttaa eri ihmisten (ja muiden nisäkkäiden) värinäköön ja värien kokemiseen. Kyse ei olekaan välttämättä mielipide- tai tyylieroista, vaan fysiologisista eroista. Jotkut näkevät värit tarkemmin kuin toiset. Silloin liian räikeät värit ärsyttävät ja värien ilo löytyy pienistä nyanssieroista. Toiset taas tarvitsevat voimakkaampia kokemuksia. Vähän samaan tapaan kuin joku tarvitsee vuorikiipeilyä saavuttaakseen jännityksen tunteen ja toiselle riittää leppäkerttujuna. Kuulun itse jälkimmäisiin.
Silloin kun aloin rakentaa omaa puutarhaa ja laittaa kukkaistutuksia, olin ajatellut että puutarhasta tulisi punakeltainen, sävy sävyyn Varsinais-Suomen viirin kanssa. Se ajatus jäi tosi äkkiä, sillä väriyhdistelmä oli niin kamala. Molemmat ovat kirkkaita värejä, jotka yhdessä vielä korostavat toistensa räikeyttä. Nyt on puutarhaan hiipinyt taas vähän punaista, mutta kun se on yhdistetty valkoiseen, siniseen ja hennon vaaleanpunaiseen ja vain pienessä määrin, se tuntuu toimivan. Mutta sen punaisen pitää olla hyvin, hyvin tumman punaista. Palava rakkaus on riehaantunut leviämään takapihalla ja se on niin pahan värinen, että tuskin pystyn katsomaan sitä.
perjantai 27. heinäkuuta 2007
Taivas lähellä
Tanskassa on taivas lähellä. Sen aistii ja näkee helpommin, kun horisontti on näkyvissä sekä merellä että peltoaukeilla. Periaatteessa pidän puista, mutta maiseman ne pilaavat, erityisesti koivut.
Aukeassa maastossa silmä lepää ja on helppo hengittää. Suomeen tullessa alkoi taas ahdistaa se, että joka paikka on täynnä puita ja maisema on tukossa, katsoo minne tahansa.
Vaikka Tanskan ja Hollannin tehoviljelypellot ovat taatusti saastuttavia ja epäekologisia ja muuta kamalaa, niin ne ovat ihania. Se, että näkee joka puolelle ja kauas, on minulle tärkeää. Se, että näissä kahdessa maassa näkee kauas halutessaan, ei ole silti sulkenut pois sitä, etteivät ihmiset pitäisi huolta lähiympäristönsä esteettisyydestä. Kummassakin maassa ihmiset rakastavat puutarhojaan ja hoitavat niitä jatkuvasti. Niihin panostetaan sekä aikaa että rahaa.
Suomalaiselle tuntuu riittävän se, että pihassa on koivu tai pari ja niiden alla kituvaa heinää, jota kehdataan kutsua nurmikoksi. Varmaan tulee vielä se päivä, kun Suomessakin arvostetaan puutarhureita ja se näkyy myös palkassa. Terveisiä Lassilan Mikalle!
Pitää pystyä näkemään riittävän kauas, jotta näkee oikeassa mittasuhteessa myös sen, mikä on lähellä.
Aukeassa maastossa silmä lepää ja on helppo hengittää. Suomeen tullessa alkoi taas ahdistaa se, että joka paikka on täynnä puita ja maisema on tukossa, katsoo minne tahansa.
Vaikka Tanskan ja Hollannin tehoviljelypellot ovat taatusti saastuttavia ja epäekologisia ja muuta kamalaa, niin ne ovat ihania. Se, että näkee joka puolelle ja kauas, on minulle tärkeää. Se, että näissä kahdessa maassa näkee kauas halutessaan, ei ole silti sulkenut pois sitä, etteivät ihmiset pitäisi huolta lähiympäristönsä esteettisyydestä. Kummassakin maassa ihmiset rakastavat puutarhojaan ja hoitavat niitä jatkuvasti. Niihin panostetaan sekä aikaa että rahaa.
Suomalaiselle tuntuu riittävän se, että pihassa on koivu tai pari ja niiden alla kituvaa heinää, jota kehdataan kutsua nurmikoksi. Varmaan tulee vielä se päivä, kun Suomessakin arvostetaan puutarhureita ja se näkyy myös palkassa. Terveisiä Lassilan Mikalle!
Pitää pystyä näkemään riittävän kauas, jotta näkee oikeassa mittasuhteessa myös sen, mikä on lähellä.
Den Gamle Byn puutarhat
Den Gamle Byssä on puutarhuri ja muutama puutarha.
Apteekkarilla on lääkekasvitarha takapihallaan. Se on täynnä tuttuja myrkkykasveja. Kertoo vanhasta asenteesta: se mikä ei tapa, vahvistaa. Apteekkarin puutarhassa oli myös "uusi" tuttavuus. En ole ennen nähnyt elävää misteliä. Ne (kaksi) kasvoivat omenapuun haarassa ja näyttivät juuri misteliltä. Ehkä vähän väsyneiltä ja vaaleamman vihreiltä kuin oletin. Ne olivat molemmat aika isoja, mutta eivät niin isoja kuin voisivat olla. Ehkä tanskalainenkin ilmasto asettaa rajoituksensa. Mistelihän on loiskasvi. Olisin luullut, että jollain tapaa erottaisia mistelin kasvupisteen isäntäkasvista, mutta mistelin haarat näyttivät lähtevän suoraan omenapuusta ilman mitään liitoskohdan tapaista.
Varsinaisessa puutarhassa oli vanhoja koristekasveja ja kaksi kasvihuonetta. Toinen kasvihuonen oli paraatikasvihuone ja toinen lisäyskasvihuone. Erityisesti kasvihuoneissa oli vanhoja pelargonioita.
Kasvimaalla kasvoi tietysti tukkiruusuja kuten joka paikassa Tanskassa. Kotonakin ne aloittivat kukinnan heti saapumisen jälkeen. Tällä kertaa yllättävän värisinä eli punaisina. Kaksivuotisen kasvin iloja on yllätyksellisyys ja värien vaihtelu.
Den Gamle Byn puutarha oli täynnä viinikotiloita. Ne olivat vaaleampia ja kauniimpia kuin kotoiset riesamme lehtokotilot, jotka ovat aika yksipuolisen tumman ruskeita.
Kasveja oli myös myynnissä ja mukaan tarttui jo kauan ihailemani Acanthus eli bjørnklo. Min lille ven kulki loppumatkan tarkoin varjellussa paperikassissa takapenkillä tavarakasan päällä. Se välttyi suuremmilta vaurioilta. Ehkä se hiukan kuivahti, mutta ei sen kummenpaa. Istutan sen takapihan uuteen lämpimään ja kuivahkoon kukkapenkkiin, jossa se saa ihan rauhassa levitä - toiveajattelua ehkä. Den Gamle Byn puutarhuri vakuutteli, että sen pitäisi olla kylmänkestävä. Todennäköisesti se on kestävämpi kuin hollannista tuodut yksilöt, jotka eivät ole koskaan talvesta kuulleetkaan.
Apteekkarilla on lääkekasvitarha takapihallaan. Se on täynnä tuttuja myrkkykasveja. Kertoo vanhasta asenteesta: se mikä ei tapa, vahvistaa. Apteekkarin puutarhassa oli myös "uusi" tuttavuus. En ole ennen nähnyt elävää misteliä. Ne (kaksi) kasvoivat omenapuun haarassa ja näyttivät juuri misteliltä. Ehkä vähän väsyneiltä ja vaaleamman vihreiltä kuin oletin. Ne olivat molemmat aika isoja, mutta eivät niin isoja kuin voisivat olla. Ehkä tanskalainenkin ilmasto asettaa rajoituksensa. Mistelihän on loiskasvi. Olisin luullut, että jollain tapaa erottaisia mistelin kasvupisteen isäntäkasvista, mutta mistelin haarat näyttivät lähtevän suoraan omenapuusta ilman mitään liitoskohdan tapaista.
Varsinaisessa puutarhassa oli vanhoja koristekasveja ja kaksi kasvihuonetta. Toinen kasvihuonen oli paraatikasvihuone ja toinen lisäyskasvihuone. Erityisesti kasvihuoneissa oli vanhoja pelargonioita.
Kasvimaalla kasvoi tietysti tukkiruusuja kuten joka paikassa Tanskassa. Kotonakin ne aloittivat kukinnan heti saapumisen jälkeen. Tällä kertaa yllättävän värisinä eli punaisina. Kaksivuotisen kasvin iloja on yllätyksellisyys ja värien vaihtelu.
Den Gamle Byn puutarha oli täynnä viinikotiloita. Ne olivat vaaleampia ja kauniimpia kuin kotoiset riesamme lehtokotilot, jotka ovat aika yksipuolisen tumman ruskeita.
Kasveja oli myös myynnissä ja mukaan tarttui jo kauan ihailemani Acanthus eli bjørnklo. Min lille ven kulki loppumatkan tarkoin varjellussa paperikassissa takapenkillä tavarakasan päällä. Se välttyi suuremmilta vaurioilta. Ehkä se hiukan kuivahti, mutta ei sen kummenpaa. Istutan sen takapihan uuteen lämpimään ja kuivahkoon kukkapenkkiin, jossa se saa ihan rauhassa levitä - toiveajattelua ehkä. Den Gamle Byn puutarhuri vakuutteli, että sen pitäisi olla kylmänkestävä. Todennäköisesti se on kestävämpi kuin hollannista tuodut yksilöt, jotka eivät ole koskaan talvesta kuulleetkaan.
Århus - Den Gamle By
Den Gamle By Århusissa on paikka, jossa meidän piti käydä jo kaksi vuotta sitten. Silloin oli niin sateista, että ulkoilmanähtävyydet eivät houkutelleet. Sen sijaan tutustuimme silloin Randersin regnskovhun, jonka löysimme sattumalta, kun ajoimme Randersin läpi matkalla kohti Århusia. Ihmettelimme, mitä omituisia jättikuplia näkyy, ajoimme niitä kohtia ja kun saavuimme paikalle, huomasimme, että sinne menee paljon lapsiperheitä. Ei muuta kuin sekaan vaan. Yksi kaikkien matkojen ehkä onnekkaimpia sattumia - Rudbjerg Knuden lisäksi.
Den Gamle Bytä hehkutti jo yksi Tanskaan hullaantunut oppilaani muutama vuosi sitten (terveisiä Robertille!). Valintaan vaikutti tietysti myös se, että paikka on rankattu maailmanluokan nähtävyydeksi.
Den Gamle By muistuttaa vähän Turun Luostarinmäkeä, mutta on isompi ja hehkeämpi. Talot eivät ole mitättömiä röttelöitä, vaan oikeita vanhoja isoja kaupunkitaloja. Niitä on siirretty eri puolilta Tanskaa, viimeisimmät ihan muutama vuosi sitten, ja kunnostettu.
Paikkaa elävöittää se, että siellä on jatkuvasti henkilökuntaa, joka esittää "kaupungin" väkeä. Kauppias kulkee kaduilla ja tervehtii ihmisiä, samoin kirjakauppias. Ihmiset puuhailevat arkiaskareissa ja kaupoista ja leipomosta voi ostaa tuotteita. Konditoria on niin vanhanaikainen, että maidottomien tuotteiden saaminen on mahdotonta: kaikki leivotaan vanhojen reseptien mukaan ja ennen kaikkiin leivonnaisiin laitettiin kermaa. Piti siis tyytyä vain haistelemaan. Tuoksukin oli hurmaava - siihen oli sekoittunut omenaa, kanelia, vaniljaa ja paistuvan sokerileivonnaisen tuoksua. Yksi koko matkan parhaista hajuista.
Koko matkan ällöttävimmät hajut olivat myös Den Gamle Byssä. Vaikka ne kuuluvat asiaan. Kylässä oli kolmet hevosvaunut, joka vaunua veti kaksi hevosta ja tietää sen kuinka paljon kakkaa kuudesta hevosesta päivän aikana tursuaa. Niitä kakkoja kyllä varmaan siivottiin säännöllisesti, koska yhtään vanhaa ei näkynyt missään. Mutta haju teki tunnelman autenttisemmaksi. Ennen ei haissut pakokaasu ja diesel, vaan elävien kulkuneuvojen päästöt ja katuojassa mätänevät jätteet.
Kaikkein pahin haju tuli kuitenkin kaupassa olevasta suolasillitynnyristä. Kurkkasimme kannelliseen tynnyriin, kun ihmettelimme, onko siellä jotain. Heh, oli siellä täysi tynnyri sillejä ja merisuolaa. Haju oli kuin edesmenneessä Seitalan kyläkaupassa Ihodessa kesähelteellä.
Den Gamle Byn keskellä oli järvi, jossa ui sorsapoikue ja pikkukalaparvia. Niitä pääsi katselemaan sekä rannalta, sillalta että laitureilta. Vesi elementtinä rauhoittaa ja tekee jotenkin elävämmäksi kylän ja oikeankin kaupungin. Ennen kylät ja kaupungit rakennettiin veden ääreen. Kaikki kaupungit Tanskassa, joissa olemme käyneet, ovat olleet joko joen tai vuonon rannalla.
Den Gamle Byn sijainti on viehättävä: sitä ympäröi kolmelta sivulta kasvitieteellinen puutarha ja se on kohtalaisen jyrkässä rinteessä. Kaakkoispuolelle oli rakennettu pilvenpiirtäjä, joka hallitsi näkymää muutamassa kohdassa. Vaikutelma oli ristiriitainen: onko tämä nyt uuden ja vanhan onnistunut kohtaaminen vai onko joku piruuttaan rakentanut tämän "peikonhampaan" juuri siihen kohtaan. Kävi mielessä, onkohan tämän uuden pilvenpiirtäjän rakentamisestä käyty keskustelua kunnan kaavoituksessa ja rakennusvalvonnassa ja onkohan kellään tullut mieleen vastustaa sen rakentamista. Pilvenpiirtäjäksi talo oli ihan hieno, mutta mieleen tuli vanha sanonta "sopii kuin hajuvesi lihapullaan". Tai ehkä kuin rautakanki posliinikauppaan.
Den Gamle Bytä hehkutti jo yksi Tanskaan hullaantunut oppilaani muutama vuosi sitten (terveisiä Robertille!). Valintaan vaikutti tietysti myös se, että paikka on rankattu maailmanluokan nähtävyydeksi.
Den Gamle By muistuttaa vähän Turun Luostarinmäkeä, mutta on isompi ja hehkeämpi. Talot eivät ole mitättömiä röttelöitä, vaan oikeita vanhoja isoja kaupunkitaloja. Niitä on siirretty eri puolilta Tanskaa, viimeisimmät ihan muutama vuosi sitten, ja kunnostettu.
Paikkaa elävöittää se, että siellä on jatkuvasti henkilökuntaa, joka esittää "kaupungin" väkeä. Kauppias kulkee kaduilla ja tervehtii ihmisiä, samoin kirjakauppias. Ihmiset puuhailevat arkiaskareissa ja kaupoista ja leipomosta voi ostaa tuotteita. Konditoria on niin vanhanaikainen, että maidottomien tuotteiden saaminen on mahdotonta: kaikki leivotaan vanhojen reseptien mukaan ja ennen kaikkiin leivonnaisiin laitettiin kermaa. Piti siis tyytyä vain haistelemaan. Tuoksukin oli hurmaava - siihen oli sekoittunut omenaa, kanelia, vaniljaa ja paistuvan sokerileivonnaisen tuoksua. Yksi koko matkan parhaista hajuista.
Koko matkan ällöttävimmät hajut olivat myös Den Gamle Byssä. Vaikka ne kuuluvat asiaan. Kylässä oli kolmet hevosvaunut, joka vaunua veti kaksi hevosta ja tietää sen kuinka paljon kakkaa kuudesta hevosesta päivän aikana tursuaa. Niitä kakkoja kyllä varmaan siivottiin säännöllisesti, koska yhtään vanhaa ei näkynyt missään. Mutta haju teki tunnelman autenttisemmaksi. Ennen ei haissut pakokaasu ja diesel, vaan elävien kulkuneuvojen päästöt ja katuojassa mätänevät jätteet.
Kaikkein pahin haju tuli kuitenkin kaupassa olevasta suolasillitynnyristä. Kurkkasimme kannelliseen tynnyriin, kun ihmettelimme, onko siellä jotain. Heh, oli siellä täysi tynnyri sillejä ja merisuolaa. Haju oli kuin edesmenneessä Seitalan kyläkaupassa Ihodessa kesähelteellä.
Den Gamle Byn keskellä oli järvi, jossa ui sorsapoikue ja pikkukalaparvia. Niitä pääsi katselemaan sekä rannalta, sillalta että laitureilta. Vesi elementtinä rauhoittaa ja tekee jotenkin elävämmäksi kylän ja oikeankin kaupungin. Ennen kylät ja kaupungit rakennettiin veden ääreen. Kaikki kaupungit Tanskassa, joissa olemme käyneet, ovat olleet joko joen tai vuonon rannalla.
Den Gamle Byn sijainti on viehättävä: sitä ympäröi kolmelta sivulta kasvitieteellinen puutarha ja se on kohtalaisen jyrkässä rinteessä. Kaakkoispuolelle oli rakennettu pilvenpiirtäjä, joka hallitsi näkymää muutamassa kohdassa. Vaikutelma oli ristiriitainen: onko tämä nyt uuden ja vanhan onnistunut kohtaaminen vai onko joku piruuttaan rakentanut tämän "peikonhampaan" juuri siihen kohtaan. Kävi mielessä, onkohan tämän uuden pilvenpiirtäjän rakentamisestä käyty keskustelua kunnan kaavoituksessa ja rakennusvalvonnassa ja onkohan kellään tullut mieleen vastustaa sen rakentamista. Pilvenpiirtäjäksi talo oli ihan hieno, mutta mieleen tuli vanha sanonta "sopii kuin hajuvesi lihapullaan". Tai ehkä kuin rautakanki posliinikauppaan.
torstai 26. heinäkuuta 2007
Riben viikinkikeskus
Riben viikinkikeskuksessa kului kokonainen päivä. Paikassa riitti sekä nähtävää että tekemistä.
Heti sisäänkäynnin jälkeen oli päällikön talo, joka oli suurin ja hehkein. Siellä viriteltiin tulta aamutuimaan edellisen illan hiilloksesta. No, tuli ei syttynyt, puut olivat kuulemma liian märkiä. Siispä kaivettiin sytkäri esiin. Sen kyllä ymmärtää, koska tulensytyttäjä oli jo veistänyt sormeensa haavan, josta juoksi verinoro. Samassa talossa leivottiin ja laitettiin ruokaa. Huonekalut olivat myös aika komeita verrattuna muihin taloihin.
Talon nurkalla oli navetta, jossa oli lehmiä, yksi härkä ja pari pallinsa menettänyttä. Kaikki olivat matkalla ulos laitumelle. Nämä olivat puhdasta islanninkarjaa, jotka ovat luonnostaan nupopäitä ja luonteikkaita. Lehmät tuottavat maitoa ja jokavuotisilla viikinkijuhlilla yksi nuori nauta pääsee juhla-ateriaksi. Kanat ja kananpojat vipelsivät vapaana ja kissat niiden seassa. Nämä viikinkikissat oppivat jo kuulemma vanhemmiltaan, että kanoja ja kananpoikia ei syödä. Jos ne joskus syövät lintuja, ne ovat villilintuja.
Viikinkikaupunki oli rekonstruoitu niitylle. Parisenkymmentä telttaa oli tonteilla, joita erotti pajuaidat ja niiden välissä ojat, jotka ennen aikaan toimivat sekä ojina että viemäreinä että tunkioina. Viikinkiaikaan oli korttelien kulmiin kaivettu pari metriä syvät kuopat, joiden päällä oli lankut, joilla ihmiset kävivät kykkimässä. Tämä toiminta ei aikoinaan ollut mitenkään intiimiä, vaan oli kuulemma tavallista, että ihmiset etenkin juhlien jälkeen kävivät tutkiskelemassa, mitä kuoppaan oli tullut.
Kylän laidalla niityllä oli jousiammuntapaikka, jossa sai harjoitella karhun ja suden ampumista viikinkijousella. Samalla niityllä esittäytyivät myös viikinkikylän metsästyshaukat ja -pöllöt. Linnut olivat ulkomaisia lintuja, koska Tanskassa luonnonvaraisesena eläviä eläimiä ei saa pitää vangittuna. Linnut lentelivät vuorollaan ohjaajien välillä ja saivat aina ruokaa kummaltakin. Muutama haukka innostui tuulisena päivänä ja teki pitkiä lentoretkiä. Yksi innostui niin paljon, että se kutsuttiin takaisin, koska oli vaarana, että se ei enää palaisi. Myös lähistöllä asuva villihaukka kävi lentelemässä metsästyshaukka-alueen yläpuolella samanaikaisesti.
Toisella niityllä Moskovalainen ryhmä esitti miekka- ja taistelunäytöksiä. Miekat lentelivät ja ruoska viuhui hurjaan tahtiin.
Alkuperäisen mallin mukaan rakennetuissa taloissa asui "kesäviikinkejä" ja niissä oli esillä erilaisia toimia. Yhdessä ommeltiin vaatteita, toisessa oli leipuri, kolmannessa oli lapsille toimintaa. Korvausta vastaan lapset pääsivät joksikin aika viikinkiajan lapsiksi. He tekivät sitä, mitä lapset viikinkiaikaan tekivät eli vinssasivat vettä kaivosta ja kastelivat kasvimaata, kuljettivat ruokaa ja juomaa sotureille ja muuta pientä puuhaa. Yhdessä taloista roikkui vaku katosta ja luulimme, että siellä on vauvanukke, mutta sillä oli yllättävän moderni vaaleanpunainen muovitutti, joka heilui...
Päärakennuksessa oli kafeteria, josta sai ihan tavallista murkinaa: kahvia, leipää ja salaatteja, jäätelöä ja keittoa. Täälläkin oli kuten kaikissa paikoissa Tanskassa lasten leikkipaikka.
Viikinkikeskuksessa tutustuin uuteen kasviin, tai puuhun oikeastaan. Kahvilarakennuksen pihalla kasvoi useita hedelmäpuita ja niiden joukossa oli muutamia puita, joissa oli hyvin erikoisia hedelmiä. Myöhemmin löysin samanlaisen puun Århusin kasvitieteellisestä puutarhasta ja se osoittautui mispeliksi. Jotkut ovat onnistuneet kasvattamaan mispeliä myös Suomessa, vaikka se on alun perin välimerellinen laji. Ehkä sen kasvattaminen käy erikoisuuden tavoittelusta, mutta ehkei sitä kannata viljellä hedelmien vuoksi. Ne ovat ilmeisesti aika kuvottavan makuisia ja ne syödäänkin vasta mädäntyneinä.
Viikinkikeskuksesta lähtiessä piti tietysti poiketa myymälään, josta mukaan tarttui hopeinen rintaneulu, jossa kaksi käärmettä taistelee, simapullo, jousi ja lasihelmiä. Enemmänkin olisi mielellään ostanut, mutta aika loppui ja kaikkea haluamaansa ei voi ostaa, kun ei tila riitä säilyttämiseen eikä oikeaa tarvetta ole kuitenkaan.
Alun perin olimme ajatelleet ajaa vuokrapyörillä viikinkikeskukseen, mutta se aie kariutui siihen, että sopivan kokoista lastenpyörää ei ollut saatavilla. Seuraava vaihtoehto oli kävely - keskukseen on noin kolme kilometriä Riben keskustasta. Onneksi lähdimme kuitenkin autolla, koska viikinkikylässä käveleminen seitsemän tunnin ajan vei aika hyvin mehut.
Heti sisäänkäynnin jälkeen oli päällikön talo, joka oli suurin ja hehkein. Siellä viriteltiin tulta aamutuimaan edellisen illan hiilloksesta. No, tuli ei syttynyt, puut olivat kuulemma liian märkiä. Siispä kaivettiin sytkäri esiin. Sen kyllä ymmärtää, koska tulensytyttäjä oli jo veistänyt sormeensa haavan, josta juoksi verinoro. Samassa talossa leivottiin ja laitettiin ruokaa. Huonekalut olivat myös aika komeita verrattuna muihin taloihin.
Talon nurkalla oli navetta, jossa oli lehmiä, yksi härkä ja pari pallinsa menettänyttä. Kaikki olivat matkalla ulos laitumelle. Nämä olivat puhdasta islanninkarjaa, jotka ovat luonnostaan nupopäitä ja luonteikkaita. Lehmät tuottavat maitoa ja jokavuotisilla viikinkijuhlilla yksi nuori nauta pääsee juhla-ateriaksi. Kanat ja kananpojat vipelsivät vapaana ja kissat niiden seassa. Nämä viikinkikissat oppivat jo kuulemma vanhemmiltaan, että kanoja ja kananpoikia ei syödä. Jos ne joskus syövät lintuja, ne ovat villilintuja.
Viikinkikaupunki oli rekonstruoitu niitylle. Parisenkymmentä telttaa oli tonteilla, joita erotti pajuaidat ja niiden välissä ojat, jotka ennen aikaan toimivat sekä ojina että viemäreinä että tunkioina. Viikinkiaikaan oli korttelien kulmiin kaivettu pari metriä syvät kuopat, joiden päällä oli lankut, joilla ihmiset kävivät kykkimässä. Tämä toiminta ei aikoinaan ollut mitenkään intiimiä, vaan oli kuulemma tavallista, että ihmiset etenkin juhlien jälkeen kävivät tutkiskelemassa, mitä kuoppaan oli tullut.
Kylän laidalla niityllä oli jousiammuntapaikka, jossa sai harjoitella karhun ja suden ampumista viikinkijousella. Samalla niityllä esittäytyivät myös viikinkikylän metsästyshaukat ja -pöllöt. Linnut olivat ulkomaisia lintuja, koska Tanskassa luonnonvaraisesena eläviä eläimiä ei saa pitää vangittuna. Linnut lentelivät vuorollaan ohjaajien välillä ja saivat aina ruokaa kummaltakin. Muutama haukka innostui tuulisena päivänä ja teki pitkiä lentoretkiä. Yksi innostui niin paljon, että se kutsuttiin takaisin, koska oli vaarana, että se ei enää palaisi. Myös lähistöllä asuva villihaukka kävi lentelemässä metsästyshaukka-alueen yläpuolella samanaikaisesti.
Toisella niityllä Moskovalainen ryhmä esitti miekka- ja taistelunäytöksiä. Miekat lentelivät ja ruoska viuhui hurjaan tahtiin.
Alkuperäisen mallin mukaan rakennetuissa taloissa asui "kesäviikinkejä" ja niissä oli esillä erilaisia toimia. Yhdessä ommeltiin vaatteita, toisessa oli leipuri, kolmannessa oli lapsille toimintaa. Korvausta vastaan lapset pääsivät joksikin aika viikinkiajan lapsiksi. He tekivät sitä, mitä lapset viikinkiaikaan tekivät eli vinssasivat vettä kaivosta ja kastelivat kasvimaata, kuljettivat ruokaa ja juomaa sotureille ja muuta pientä puuhaa. Yhdessä taloista roikkui vaku katosta ja luulimme, että siellä on vauvanukke, mutta sillä oli yllättävän moderni vaaleanpunainen muovitutti, joka heilui...
Päärakennuksessa oli kafeteria, josta sai ihan tavallista murkinaa: kahvia, leipää ja salaatteja, jäätelöä ja keittoa. Täälläkin oli kuten kaikissa paikoissa Tanskassa lasten leikkipaikka.
Viikinkikeskuksessa tutustuin uuteen kasviin, tai puuhun oikeastaan. Kahvilarakennuksen pihalla kasvoi useita hedelmäpuita ja niiden joukossa oli muutamia puita, joissa oli hyvin erikoisia hedelmiä. Myöhemmin löysin samanlaisen puun Århusin kasvitieteellisestä puutarhasta ja se osoittautui mispeliksi. Jotkut ovat onnistuneet kasvattamaan mispeliä myös Suomessa, vaikka se on alun perin välimerellinen laji. Ehkä sen kasvattaminen käy erikoisuuden tavoittelusta, mutta ehkei sitä kannata viljellä hedelmien vuoksi. Ne ovat ilmeisesti aika kuvottavan makuisia ja ne syödäänkin vasta mädäntyneinä.
Viikinkikeskuksesta lähtiessä piti tietysti poiketa myymälään, josta mukaan tarttui hopeinen rintaneulu, jossa kaksi käärmettä taistelee, simapullo, jousi ja lasihelmiä. Enemmänkin olisi mielellään ostanut, mutta aika loppui ja kaikkea haluamaansa ei voi ostaa, kun ei tila riitä säilyttämiseen eikä oikeaa tarvetta ole kuitenkaan.
Alun perin olimme ajatelleet ajaa vuokrapyörillä viikinkikeskukseen, mutta se aie kariutui siihen, että sopivan kokoista lastenpyörää ei ollut saatavilla. Seuraava vaihtoehto oli kävely - keskukseen on noin kolme kilometriä Riben keskustasta. Onneksi lähdimme kuitenkin autolla, koska viikinkikylässä käveleminen seitsemän tunnin ajan vei aika hyvin mehut.
Ribe
Ribe ei ole turhaan merkitty Adacin kartassa erittäin näkemisen arvoiseksi kaupungiksi. Ribe on Tanskan, ehkä pohjoismaiden vanhin kaupunki. Se on pieni kaupunki, mutta erittäin viehättävä. Keskustassa on säilynyt rakennuksia 1500- ja 1600-luvuilta ja uusikin rakentaminen sopii vanhaan. Ei ole väkisin yritetty saada modernia rakennusta näyttämään modernilta, niin kuin Suomessa on periaatteena. Kertaustyyli ja vanhaan mukautuminen ei taida olla Tanskassa arkkitehdeille kirosana.
Ribessä on Tanskan vanhin tuomiokirkko ja piispanistuin. Harva organisaatio voi ylpeilla 1400-luvulta lähtevällä organisaatiokaaviolla, viimeisin piispa näytti olevan naispiispa. Sitä odotellessa...
Kirkko oli sisältä huomattavasti modernimpi kuin esimerkiksi Turun tuomiokirkko. Seinät oli kalkittu erittäin valkoisiksi ja lasi- ja kattomaalaukset olivat sinisävyisiä. Ulkopinnassa oli eriväristä pastellisävyistä kivilaattaa sommiteltuna.
Ydinkeskusta oli kävelykeskustaa. Kadut olivat kapeita ja suurimmaksi osaksi kivettyjä. Silti niillä pomppi autoja. Kaupunki oli tiiviisti, mutta matalasti rakennettu, kuten yleensäkin tanskalaiset kaupungit. Se antaa ympäristölle inhimillisen mittakaavan.
Keskustassa oli vaateliikkeitä, kultasepänliikkeitä, ravintoloita ja asuinrakennuksia. Joki, Ribe Å, haarautui kolmeen osaan keskustassa ja jokaisessa haarassa oli koski.
Ribessä on viikinkikeskus, joka on elävä, toiminnallinen museo. Kylässä asuu kesällä viikinkielämää viettäviä ihmisiä Tanskasta, Saksasta, Puolasta, Tsekistä, Hollannista, Venäjältä ja Ruotsista. He eivät pelkästään esitä viikinkejä, vaan tekevät käsitöitä ja muita töitä ja esittelevät vanhaa aikaa. Paikassa sai hyvin vietettyä koko sen aukioloajan.
Riben keskustassa on viikinkimuseo, joka on enemmän tavallinen museo. Siinä mielessä tietenkin erilainen, että kaikki materiaali oli toteutettu taidokkaasti. Museokauppa, samoin kuin viikinkikeskuksen kauppa, olivat täynnä kiinnostavaa tavaraa. Ei mitään Kiinassa valmistettua sälää, vaan aitoja viikinkimallien mukaan tehtyjä hopeakoruja, simaa (parikymmentävolttista), saarnesta ja jalavasta tehtyjä jousia, nuolia, sepän takomia nuolen- ja keihäänkärkiä, avotulella käsin tehtyjä lasihelmiä ja kirjoja ja kortteja.
Erinomaista Ribessä oli myös hostelli. Jossain vaiheessa matkavarauksia minulla alkoi palaa päreet, kun rahaa paloi turhan paljon. Sanoin, että meidän ei väkisin tarvitse majoittua Tanskan vanhimpaan hotelliin Tanskan vanhimmassa kaupungissa, jos huoneiden hinnat lähtevät 200 eurosta. Ehdotin, että tarkistetaanpa onko hostellia tarjolla. Kai sitä pari päivää kestäisi hostellissa, jos loput yöt on hotellissa. Yllätys oli todella iloinen, kun pääsimme perille. Siitä huolimatta, että lakanoista ja pyyhkeistä ja aamupalasta piti maksaa erikseen, maksoi kaksi yötä hostellissa saman kuin yksi yö em. hotellissa. Hostelli oli siisti, aamupala erinomainen ja huone karu, mutta rauhallinen. Ei mitään hälyä kumpanakaan yönä, ellei hälyksi lasketa ensimmäisenä yönä neljältä hulluna karjuntaa aloittanutta mustarastasta.
Hostellista sai vuokrata polkupyöriä, mutta lasten pyörää ei valitettavasti löytynyt. Hostellissa oli myös oma urheiluhalli, jossa lapset saivat juosta tai pelata ja lainata mailoja respasta sitä varten. Parkkipaikkojen suhteen ei yöpymispaikka olisi voinut olla parempi. Hostellilla oli iso parkkipaikka ja vieressä oli myös kaupungin parkkipaikka, jossa oli tilaa yllin kyllin. Hostelli sijaitsi kuitenkin ihan keskustan kyljessä: viisikymmentä metriä puiston läpi ja jo oltiin keskustassa. Keskustahotelleissa ei sen sijaan ollut juuri lainkaan parkkipaikkoja.
Ainoa kelju aisia hostellissa - ja Skivessä hotellissa - oli se, että niissä ei kummassakaan ollut käsisuihkua. En ymmärrä, miten pelkän yläsuihkun kanssa saa pestyä mitään muuta kuin kasvot ja hiukset.
Ribestä teimme myös ensimmäisenä iltana ekskursion Saksan puolelle ostoksille. Süderlügumin kaupunki on rajan pinnassa noin 60 kilometriä Ribestä etelään. Sielläkin on Tanskalaisille ja muille pohjoismaalaisille tarkoitettuja kauppoja, joissa päämyyntiartikkelit ovat olut ja viini. Kävimme tällä kertaa SKY:n myymälässä, jonka hyväksi havaitsimme viime kesänä Flensburgissa. Süderlügumin myymälät olivat selvästi pienempiä kuin Flensbusgissa. Hinnat olivat myös kalliimmat tai kallistuneet viime kesästä. Viime kesänä vielä sai olutcasen alle 4 euroa, kun ne nyt maksoivat yli 5. Viini oli samoissa hinnoissa: saksalainen Riesling maksoi noin 2.50 pullolta.
Ribessä on Tanskan vanhin tuomiokirkko ja piispanistuin. Harva organisaatio voi ylpeilla 1400-luvulta lähtevällä organisaatiokaaviolla, viimeisin piispa näytti olevan naispiispa. Sitä odotellessa...
Kirkko oli sisältä huomattavasti modernimpi kuin esimerkiksi Turun tuomiokirkko. Seinät oli kalkittu erittäin valkoisiksi ja lasi- ja kattomaalaukset olivat sinisävyisiä. Ulkopinnassa oli eriväristä pastellisävyistä kivilaattaa sommiteltuna.
Ydinkeskusta oli kävelykeskustaa. Kadut olivat kapeita ja suurimmaksi osaksi kivettyjä. Silti niillä pomppi autoja. Kaupunki oli tiiviisti, mutta matalasti rakennettu, kuten yleensäkin tanskalaiset kaupungit. Se antaa ympäristölle inhimillisen mittakaavan.
Keskustassa oli vaateliikkeitä, kultasepänliikkeitä, ravintoloita ja asuinrakennuksia. Joki, Ribe Å, haarautui kolmeen osaan keskustassa ja jokaisessa haarassa oli koski.
Ribessä on viikinkikeskus, joka on elävä, toiminnallinen museo. Kylässä asuu kesällä viikinkielämää viettäviä ihmisiä Tanskasta, Saksasta, Puolasta, Tsekistä, Hollannista, Venäjältä ja Ruotsista. He eivät pelkästään esitä viikinkejä, vaan tekevät käsitöitä ja muita töitä ja esittelevät vanhaa aikaa. Paikassa sai hyvin vietettyä koko sen aukioloajan.
Riben keskustassa on viikinkimuseo, joka on enemmän tavallinen museo. Siinä mielessä tietenkin erilainen, että kaikki materiaali oli toteutettu taidokkaasti. Museokauppa, samoin kuin viikinkikeskuksen kauppa, olivat täynnä kiinnostavaa tavaraa. Ei mitään Kiinassa valmistettua sälää, vaan aitoja viikinkimallien mukaan tehtyjä hopeakoruja, simaa (parikymmentävolttista), saarnesta ja jalavasta tehtyjä jousia, nuolia, sepän takomia nuolen- ja keihäänkärkiä, avotulella käsin tehtyjä lasihelmiä ja kirjoja ja kortteja.
Erinomaista Ribessä oli myös hostelli. Jossain vaiheessa matkavarauksia minulla alkoi palaa päreet, kun rahaa paloi turhan paljon. Sanoin, että meidän ei väkisin tarvitse majoittua Tanskan vanhimpaan hotelliin Tanskan vanhimmassa kaupungissa, jos huoneiden hinnat lähtevät 200 eurosta. Ehdotin, että tarkistetaanpa onko hostellia tarjolla. Kai sitä pari päivää kestäisi hostellissa, jos loput yöt on hotellissa. Yllätys oli todella iloinen, kun pääsimme perille. Siitä huolimatta, että lakanoista ja pyyhkeistä ja aamupalasta piti maksaa erikseen, maksoi kaksi yötä hostellissa saman kuin yksi yö em. hotellissa. Hostelli oli siisti, aamupala erinomainen ja huone karu, mutta rauhallinen. Ei mitään hälyä kumpanakaan yönä, ellei hälyksi lasketa ensimmäisenä yönä neljältä hulluna karjuntaa aloittanutta mustarastasta.
Hostellista sai vuokrata polkupyöriä, mutta lasten pyörää ei valitettavasti löytynyt. Hostellissa oli myös oma urheiluhalli, jossa lapset saivat juosta tai pelata ja lainata mailoja respasta sitä varten. Parkkipaikkojen suhteen ei yöpymispaikka olisi voinut olla parempi. Hostellilla oli iso parkkipaikka ja vieressä oli myös kaupungin parkkipaikka, jossa oli tilaa yllin kyllin. Hostelli sijaitsi kuitenkin ihan keskustan kyljessä: viisikymmentä metriä puiston läpi ja jo oltiin keskustassa. Keskustahotelleissa ei sen sijaan ollut juuri lainkaan parkkipaikkoja.
Ainoa kelju aisia hostellissa - ja Skivessä hotellissa - oli se, että niissä ei kummassakaan ollut käsisuihkua. En ymmärrä, miten pelkän yläsuihkun kanssa saa pestyä mitään muuta kuin kasvot ja hiukset.
Ribestä teimme myös ensimmäisenä iltana ekskursion Saksan puolelle ostoksille. Süderlügumin kaupunki on rajan pinnassa noin 60 kilometriä Ribestä etelään. Sielläkin on Tanskalaisille ja muille pohjoismaalaisille tarkoitettuja kauppoja, joissa päämyyntiartikkelit ovat olut ja viini. Kävimme tällä kertaa SKY:n myymälässä, jonka hyväksi havaitsimme viime kesänä Flensburgissa. Süderlügumin myymälät olivat selvästi pienempiä kuin Flensbusgissa. Hinnat olivat myös kalliimmat tai kallistuneet viime kesästä. Viime kesänä vielä sai olutcasen alle 4 euroa, kun ne nyt maksoivat yli 5. Viini oli samoissa hinnoissa: saksalainen Riesling maksoi noin 2.50 pullolta.
Kolme majakkaa ja kirkontorni
Jostain syystä puoliso on aina tuntenut vetoa korkeisiin paikkoihin. Minä en niihin kiipeämisestä erityisesti perusta, mutta kahteen majakkaan kiipesin mukaan kuitenkin. Kolmanteen majakkaan Rudbjerg Knudessa ei päässytkään, koska se oli suljettu ja Riben tuomiokirkon tornin jätin jo suosiolla väliin.
Ensimmäinen majakka, jossa kävimme oli Hirtshalsissa. Ilmeisesti kaupunki on kauan ollut strategisesti tärkeä, sillä majakan ympäristö oli täynnä toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita. Siellä oli jopa bunkkerimuseo. Maisemat majakasta olivat avarat, merta kaksi kolmasosaa ja loppu Hirtshalsin kaupunkia, maaseutua ja campingalue. Viimeksi mainittu tosin ei ollut maisemankaunistus.
Kolmas majakka oli Nørre Lyngvikissä. Majakka oli kauniilla paikalla dyynillä ja majakka oli myös kaunis ja hyväkuntoinen sekä sisältä että ulkoa.
Neljäs torni eli Riben tuomiokirkon torni jäi väliin, koska ahtaissa paikoissa kiipeäminen ei ole lempilajini. Onneksi sieltä tuli valokuvia alas. Sillä aikaa, kun miesväki kiipesi kirkontorniin, istuin kirkon oven pielessä penkillä silmät kiinni. Haistelin ja kuuntelin ja tunnustelin. Kirkon seinässä kasvavan raatihuonevilliviinin lehdet pitivät hienoa kahinaa, rahinaa aina kun tuli tuulenpuuska. Aurinko paistoi täysillä eikä silti ollut liian kuuma. Välillä avasin silmät ja katselin ihmisiä. Mieleen jäi moottoripyörillä liikkunut ikääntynyt poppoo, joka kävi hakemassa hampurilaispaikasta murkinaa ja jäi syömään sitä viistosti vastapäätä. Kaupunkimaastureiden suuri määrä yllätti myös.
Ensimmäinen majakka, jossa kävimme oli Hirtshalsissa. Ilmeisesti kaupunki on kauan ollut strategisesti tärkeä, sillä majakan ympäristö oli täynnä toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita. Siellä oli jopa bunkkerimuseo. Maisemat majakasta olivat avarat, merta kaksi kolmasosaa ja loppu Hirtshalsin kaupunkia, maaseutua ja campingalue. Viimeksi mainittu tosin ei ollut maisemankaunistus.
Kolmas majakka oli Nørre Lyngvikissä. Majakka oli kauniilla paikalla dyynillä ja majakka oli myös kaunis ja hyväkuntoinen sekä sisältä että ulkoa.
Neljäs torni eli Riben tuomiokirkon torni jäi väliin, koska ahtaissa paikoissa kiipeäminen ei ole lempilajini. Onneksi sieltä tuli valokuvia alas. Sillä aikaa, kun miesväki kiipesi kirkontorniin, istuin kirkon oven pielessä penkillä silmät kiinni. Haistelin ja kuuntelin ja tunnustelin. Kirkon seinässä kasvavan raatihuonevilliviinin lehdet pitivät hienoa kahinaa, rahinaa aina kun tuli tuulenpuuska. Aurinko paistoi täysillä eikä silti ollut liian kuuma. Välillä avasin silmät ja katselin ihmisiä. Mieleen jäi moottoripyörillä liikkunut ikääntynyt poppoo, joka kävi hakemassa hampurilaispaikasta murkinaa ja jäi syömään sitä viistosti vastapäätä. Kaupunkimaastureiden suuri määrä yllätti myös.
Dyynikasveja
Dyynien kasvisto oli aika tuttua kivikkokasvia ja muuta kuivan ja paahteisen paikan kasvia.
Lähinnä rantaa kasvoi vain heinää - oletettavasti meriheinää ja merikauraa. Seuraavana tulikin jo muita pieniä kasveja. Kurtturuusu, joka Suomessa kasvaa puutarhoissa yli metrin korkuiseksi ja kestää vaikka tiesuolaa, on kotoisin dyyneiltä. Ne jäävät mataliksi ja vaikka hiekka hautaisi ne, niin ne puskeva läpi sen. Pensaskasvustossa oli myös paljon tyrniä, joka jää hyvin matalaksi ja samaten vihmaa. Joku toinen palkokasvi, joka oli punakukkainen ja hyvin matala, kasvoi myös rannalla. Etsin sen nimen myöhemmin kirjasta. Dyynin suojaisella puolella kasvoi mm. vuorimunkkia, timjamia, kanervaa ja rantalaukkaneilikkaa.
Lähinnä rantaa kasvoi vain heinää - oletettavasti meriheinää ja merikauraa. Seuraavana tulikin jo muita pieniä kasveja. Kurtturuusu, joka Suomessa kasvaa puutarhoissa yli metrin korkuiseksi ja kestää vaikka tiesuolaa, on kotoisin dyyneiltä. Ne jäävät mataliksi ja vaikka hiekka hautaisi ne, niin ne puskeva läpi sen. Pensaskasvustossa oli myös paljon tyrniä, joka jää hyvin matalaksi ja samaten vihmaa. Joku toinen palkokasvi, joka oli punakukkainen ja hyvin matala, kasvoi myös rannalla. Etsin sen nimen myöhemmin kirjasta. Dyynin suojaisella puolella kasvoi mm. vuorimunkkia, timjamia, kanervaa ja rantalaukkaneilikkaa.
Dyynit ja Rudbjerg Knude
Jostain syystä dyynit olivat jääneet mieleeni koulun maantiedon tunneilta osapuilleen kolmenkymmen vuoden takaa. Olen aina silloin tällöin katsellut kartoista paikkoja, joissa on dyynejä.
Odotin, että dyynit olisivat olleet pelkkää hiekkaa, mutta ne olivat yllättävän paljon kasvillisuuden peitossa. Niitä yritetään tarkoituksella saada kasvamaan heinää ja muuta dyynikasvillisuutta, jotta dyynit eivät pakenisi.
Näin joskus vuosikausia sitten ohjelman, jossa kerrottiin pakenevista Tanskan dyyneistä ja taloista, jotka romahtavat mereen, kun hiekka katoaa niiden alta. Teeveestä katsoen ei saa samaa kuvaa kuin oikeasti paikan päällä. Dyyni on paljon liikkuvaisempi ja elävämpi kuin kuvittelin. Eläimiä siellä ei näkynyt, mikä ei tarkoita etteikö niitä siellä voisi silti olla. Paitsi tietysti lehmiä ja lampaita laiduntamassa vähän rannempana. Lintuja oli paljon, mutta en tunnista pieniä harmaita ja ruskeita lintuja. Ne näyttävät kaikka samanlaisilta. Kottarais- ja rastasparvia tosin oli jo alkanyt näkyä normaalia aikaisemmin.
Kävimme kahdella dyynillä kävelemässä. Ensimmäinen oli Hirtshalsista etelään Rudbjerg Knude, joka oli ilmeisesti luonnonsuojelualue ja nähtävyys. Siellä oli enemmänkin väkeä kävelyllä - siis kiipeämässä. Rudbjerg Knude oli korkein näkemämme dyyni ja siellä oli myös majakka, joka oli raunioitunut ja osittain hautautunut hiekkaan. Dyynillä oli kolme varjoliitäjää, jotka menivat edestaikaisin dyynin reunaa. Dyynin merenpuolella oli ilmeisen hyvät ylöspäin nousevat ilmavirtaukset.
Odotin, että dyynit olisivat olleet pelkkää hiekkaa, mutta ne olivat yllättävän paljon kasvillisuuden peitossa. Niitä yritetään tarkoituksella saada kasvamaan heinää ja muuta dyynikasvillisuutta, jotta dyynit eivät pakenisi.
Näin joskus vuosikausia sitten ohjelman, jossa kerrottiin pakenevista Tanskan dyyneistä ja taloista, jotka romahtavat mereen, kun hiekka katoaa niiden alta. Teeveestä katsoen ei saa samaa kuvaa kuin oikeasti paikan päällä. Dyyni on paljon liikkuvaisempi ja elävämpi kuin kuvittelin. Eläimiä siellä ei näkynyt, mikä ei tarkoita etteikö niitä siellä voisi silti olla. Paitsi tietysti lehmiä ja lampaita laiduntamassa vähän rannempana. Lintuja oli paljon, mutta en tunnista pieniä harmaita ja ruskeita lintuja. Ne näyttävät kaikka samanlaisilta. Kottarais- ja rastasparvia tosin oli jo alkanyt näkyä normaalia aikaisemmin.
Kävimme kahdella dyynillä kävelemässä. Ensimmäinen oli Hirtshalsista etelään Rudbjerg Knude, joka oli ilmeisesti luonnonsuojelualue ja nähtävyys. Siellä oli enemmänkin väkeä kävelyllä - siis kiipeämässä. Rudbjerg Knude oli korkein näkemämme dyyni ja siellä oli myös majakka, joka oli raunioitunut ja osittain hautautunut hiekkaan. Dyynillä oli kolme varjoliitäjää, jotka menivat edestaikaisin dyynin reunaa. Dyynin merenpuolella oli ilmeisen hyvät ylöspäin nousevat ilmavirtaukset.
Ranta
Länsi-Jyllannin rannat ovat hiekkarataa ja dyyniä tai marskimaata. Emme ehtineet marskimaalle, mutta hiekkarantakin oli elämys. Ei mikään pieni hiekkaranta - sitä jatkui toistasataa kilometriä.
Rannat olivat yllättävän likaisia. Varsinaiset uimarannat puhdistettiin, mutta muilla rannoilla oli merestä ajautunutta ryjää.
Hiekka oli valkoista ja hienoa. Märkänä se oli kovaa ja sillä oli helppo kävellä, mutta kuivalla hiekalla ei jalan ote pitänyt. Hiekassa oli sileitä, pyöreitä kiviä ja teki mieli ottaa mukaan niitä ainakin kottikärryllinen. No, otimme mukaan parisenkymmentä kiveä ja yhden juomapullollisen hiekkaa.
Koska ilma ei ollut kovin lämmin ja edeltävät päivät olivat olleet hyvinkin koleita, oli rannoilla vain vähän ihmisiä. Mutta perjantaina alkoi Saksasta päin loputon letka autoja hiekkarannoille päin.
Rantojen tuntumassa oli tiiviinä nauhana lomamökkejä ja campingalueita. Ne olivat aina dyynin takana tuulen suojassa.
Marskimaahan tutustuminen jää myöhäisempään aikaan. Ribestä olisi päässyt retkelle Mandöhön, johon mennään traktorin vetämällä vankkurilla. Viikossa ei ehdi kaikkea.
Rannat olivat yllättävän likaisia. Varsinaiset uimarannat puhdistettiin, mutta muilla rannoilla oli merestä ajautunutta ryjää.
Hiekka oli valkoista ja hienoa. Märkänä se oli kovaa ja sillä oli helppo kävellä, mutta kuivalla hiekalla ei jalan ote pitänyt. Hiekassa oli sileitä, pyöreitä kiviä ja teki mieli ottaa mukaan niitä ainakin kottikärryllinen. No, otimme mukaan parisenkymmentä kiveä ja yhden juomapullollisen hiekkaa.
Koska ilma ei ollut kovin lämmin ja edeltävät päivät olivat olleet hyvinkin koleita, oli rannoilla vain vähän ihmisiä. Mutta perjantaina alkoi Saksasta päin loputon letka autoja hiekkarannoille päin.
Rantojen tuntumassa oli tiiviinä nauhana lomamökkejä ja campingalueita. Ne olivat aina dyynin takana tuulen suojassa.
Marskimaahan tutustuminen jää myöhäisempään aikaan. Ribestä olisi päässyt retkelle Mandöhön, johon mennään traktorin vetämällä vankkurilla. Viikossa ei ehdi kaikkea.
Meri
Yksi syy Länsi-Jyllantiin lähtöön oli meri. Halusin nähdä Atlantin. Oikeastaan se on Pohjanmeri, mutta yhtäkaikki osa Atlantia.
Meri haisi mereltä - enemmän kuin Turussa. Joskus Turussakin tulee voimakkaalla etelä- tai lounaistuulella merenhaju meille kotiin asti, viiden kilometrin päähän merestä.
Meren haju on kai vain mädäntyvän levän hajua, ehkä vähän kalanhajuakin.
Pohjanmeri oli kuitenkin iso. Ensimmäistä kertaa näki horisonttia katsoessa, miten maapallo kaartuu. Se näkyy myös joissakin valokuvissa merestä.
Tuuli oli navakkaa merenrannassa, mutta ei kovaa. Aallot olivat selvästi suurempia kuin Kattegatissa tai Itämerellä, enemmän maininkimaisia ja nousivat rantaan toisella tavalla. Se voi tietysti johtua myös siitä, että Jyllannissa ne tulivat matalikolle ja hiekkarannalle.
Horisonttiin katsoessa tuntui hienolta ajatella, että etelässä on Saksa ja Hollanti, lännessä Skotlanti ja pohjoisessa Norja. Niistä ei näkynyt mitään, ei vaikka kuinka yritti. Vain pelkkä meri ja muutama rahtilaiva kaukana.
Oikeasti aallot olivat isoja, vaikka eivät näyttäneet siltä. Hvide Sanden satamasta lähti ihan kohtuullisen kokoinen matkavene merelle ja kun se pääsi aallonmurtajien ohi, niin se katosi näkyvistä aina aallonpohjassa. Siinä vaiheessa ei tullut sellaista oloa, että tuossa olisi kiva olla. Ajatteli vain, että mikä saa ihmisen lähtemään pienellä veneellä avoimelle merelle. Minulle jo Kihti on liikaa muussa kuin ruotsinlaivassa. Tai Ominaisfjärden.
Meri on hieno, mystinen, täynnä omituisia otuksia ja laivoista lentänyttä tai kipattua roinaa. Aallot ovat hienoja, kunhan niitä voi katsoa rannalta.
Meri haisi mereltä - enemmän kuin Turussa. Joskus Turussakin tulee voimakkaalla etelä- tai lounaistuulella merenhaju meille kotiin asti, viiden kilometrin päähän merestä.
Meren haju on kai vain mädäntyvän levän hajua, ehkä vähän kalanhajuakin.
Pohjanmeri oli kuitenkin iso. Ensimmäistä kertaa näki horisonttia katsoessa, miten maapallo kaartuu. Se näkyy myös joissakin valokuvissa merestä.
Tuuli oli navakkaa merenrannassa, mutta ei kovaa. Aallot olivat selvästi suurempia kuin Kattegatissa tai Itämerellä, enemmän maininkimaisia ja nousivat rantaan toisella tavalla. Se voi tietysti johtua myös siitä, että Jyllannissa ne tulivat matalikolle ja hiekkarannalle.
Horisonttiin katsoessa tuntui hienolta ajatella, että etelässä on Saksa ja Hollanti, lännessä Skotlanti ja pohjoisessa Norja. Niistä ei näkynyt mitään, ei vaikka kuinka yritti. Vain pelkkä meri ja muutama rahtilaiva kaukana.
Oikeasti aallot olivat isoja, vaikka eivät näyttäneet siltä. Hvide Sanden satamasta lähti ihan kohtuullisen kokoinen matkavene merelle ja kun se pääsi aallonmurtajien ohi, niin se katosi näkyvistä aina aallonpohjassa. Siinä vaiheessa ei tullut sellaista oloa, että tuossa olisi kiva olla. Ajatteli vain, että mikä saa ihmisen lähtemään pienellä veneellä avoimelle merelle. Minulle jo Kihti on liikaa muussa kuin ruotsinlaivassa. Tai Ominaisfjärden.
Meri on hieno, mystinen, täynnä omituisia otuksia ja laivoista lentänyttä tai kipattua roinaa. Aallot ovat hienoja, kunhan niitä voi katsoa rannalta.
Nordsømuseet
Pohjois-Jyllannin luoteiskärjessä sijaitsevassa Hirtshalsissa on Pohjanmeren tutkimuskeskus, jossa on myös suuri pohjanmerimuseo ja Euroopan suurin merivesiakvaario.
Museosta puhuminen on oikeastaan harhaanjohtavaa. Paikka on elävä ja kalat ja muut vesiötökät samaten. Pikkuakvaarioita (muutaman kuution vetoisia arvatenkin) oli monia ja niissä kaloja, meritähtiä, koralleja, merivuokkoja, simpukoita, rapuja, hummereita, planktonia ja kaikkea muuta, mitä ei voisi edes kuvitella olevan vedessä. Ulkona on iso hyljeallas, jossa on kaikkia Euroopassa esiintyviä hylkeitä.
Pääallas on 4,5 miljoonan litran vetoinen ja siinä ui ainakin haita, seitä, sillejä ja kaksi klumpfiskiä eli möhkäkalaa. Nämä kaksi möhkäkalaa ovat akvaarion ylpeys. Niitä on Pohjanmeressä vain lämpimään aikaan ja talveksi ne vaeltavat lämpimille vesille. Ne uivat ympäri maailman meriä tuhansia kilometrejä. Edellinen möhkäkala, joka oli pyydystetty Pohjanmeresta pienenä kasvoi museon akvaariossa monisataakiloiseksi, mutta kuoli tulipalossa vuonna 2003. Kaksi uutta kalaa ovat tulleet heinäkuussa Barcelonasta. Ne uivat altaassa peräkkäin koko ajan - suurempi edellä ja pieni seurasi kuin hai laivaa.
Lapsen mielestä museossa taatusti parasta oli kosketteluallas. Se oli matala allas, jossa oli muutama kala, mm. pari isoa kampelaa, simpukoita ja rapuja. Näitä kaikkia sai silitellä tai koskettaa, jos uskalsi tai sai kiinni. Hihat kastuivat, mutta mitä siitä, kun uskalsi hipaista rapua ja silittää kampelaa.
Museosta puhuminen on oikeastaan harhaanjohtavaa. Paikka on elävä ja kalat ja muut vesiötökät samaten. Pikkuakvaarioita (muutaman kuution vetoisia arvatenkin) oli monia ja niissä kaloja, meritähtiä, koralleja, merivuokkoja, simpukoita, rapuja, hummereita, planktonia ja kaikkea muuta, mitä ei voisi edes kuvitella olevan vedessä. Ulkona on iso hyljeallas, jossa on kaikkia Euroopassa esiintyviä hylkeitä.
Pääallas on 4,5 miljoonan litran vetoinen ja siinä ui ainakin haita, seitä, sillejä ja kaksi klumpfiskiä eli möhkäkalaa. Nämä kaksi möhkäkalaa ovat akvaarion ylpeys. Niitä on Pohjanmeressä vain lämpimään aikaan ja talveksi ne vaeltavat lämpimille vesille. Ne uivat ympäri maailman meriä tuhansia kilometrejä. Edellinen möhkäkala, joka oli pyydystetty Pohjanmeresta pienenä kasvoi museon akvaariossa monisataakiloiseksi, mutta kuoli tulipalossa vuonna 2003. Kaksi uutta kalaa ovat tulleet heinäkuussa Barcelonasta. Ne uivat altaassa peräkkäin koko ajan - suurempi edellä ja pieni seurasi kuin hai laivaa.
Lapsen mielestä museossa taatusti parasta oli kosketteluallas. Se oli matala allas, jossa oli muutama kala, mm. pari isoa kampelaa, simpukoita ja rapuja. Näitä kaikkia sai silitellä tai koskettaa, jos uskalsi tai sai kiinni. Hihat kastuivat, mutta mitä siitä, kun uskalsi hipaista rapua ja silittää kampelaa.
Ilmeisesti Jyllannista löytyy merpihkaa, koska tämä oli ensimmäinen paikka, jossa törmäsimme siihen. Mikroskoopeilla sai katsella kaikkea mereen liittyvää, myös meripihkaa eli tanskaksi rav ja äännetään suunnilleen hrau.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
