Sähkölinjoja ja takiainen

Käppäilin haastattelu- ja kuvauskeikalla Halisten koskella ja napsin pari kuvaa odotellessani ja kotiinpäin lähtiessä.

Törmäsin joskus monta vuotta sitten sivustoon, jota ylläpiti sähkölinjoja bongaava tyyppi. Pidin sitä vähän omalaatuisena touhuna. Hän kuvasi linjoja ja sähkötolppia sekä kuvaili niiden omalle ajalleen tyypillisiä piirteitä ja teknisiä ominaisuuksia. Jostain syystä se ei tuntunut kovin kummalliselta kuitenkaan.

Tänä kesänä olen huomannut itsessäni samanlaisia piirteitä. Alan kiinnostua sähkölinjoista. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina asunut valtakunnan pääverkon tuntumassa. Ensimmäinen kotini oli lähes voimajohtojen alla ja toinenkin vain kilometrin päässä.

Maaseudulla käydessä lapsena katselin myös sähköjohtoja ja tolppia. Silloin puisissa tolpissa kulki useita johtoja ja alimmaisena aina ohuin eli puhelinlinja.

Meidän nykyisellä kotikadullamme ei ollut sähkölinjaa, kun muutimme 60-luvun lopussa. Linja kulki tonttien takana ja sähkö tuli sisään takakautta. Muistan, kun joskus yritimme roikkua sähköjohdossa - se kulki aika matalalla kallion päällä, kun talomme oli paljon alempana. Siihen oli mahdollisuus yltää, jos hyppäsi riittävän ylös. Yhden kerran onnistuin saamaan otteen sähköjohdosta - taisin olla jotain viiden, kuuden vanha - ja isä sattui näkemään. Siitä tuli ihan kamala huuto. Hitsi, kun siinä sähköjohdossa olisi ollut mukava keinua, kun se oli helteen löystyttämä.

Vasta 70-luvun puolella sähkötolpat muuttivat kadun puolelle ja samalla tuli katuvalaistus.

Viime syksynä alettiin kadullamme muuttaa vanhoja puisia sähkötolppia uusiksi. Ilmajohdot muuttuivat maakaapeleiksi ja lamput uusittiin. Uudet lamput ovat hyvännäköiset. Ilmajohdot olivat tyhmän näköiset. Sen huomaa nyt, kun ne puuttuvat. Mutta kun ne olivat niin äärettömän käytännölliset joillekin.

Orava kulki ketterästi lankaa pitkin ja kuljetti tammenterhoja metsään piiloon naapurin pihalta.

Toukomettiset istuskelivat langoilla: ensin keväällä ne kuhertelivat ja myöhemmin ilmestyivät poikaset langoille möllöttämään. Jos syksyisin saattoi kyyhkyjä olla kymmeniä langoilla. Missä ne nyt voivat istua? Kysyn vaan. Pitääkö alkaa virittää köysiä puihin?

Tikka oli jo aikoja sitten tehnyt kolon tolpan yläpäähän ja sinne se kuljetti aina kävyn vieressä olevasta naapurin hopeakuusesta. Joskus se ilmestyi samaan paikkaan joka aamu samaan aikaan. Missä se nyt hakkaa käpyjään?

Kun takapihaltamme katsoo kaupungille näyttää siltä kuin tuomiokirkon torni olisi metallihäkin sisällä. Se osuu samaan kohtaan kuin yksi Koroisten rantaa kulkevan voimajohdon pylväshäkkyrä. Välillä se harmittaa, mutta toisaalta siihen on tottunut.

Ja miten takiainen sitten liittyy tähän? Ei mitenkään paitsi, että kuvasin sen samalla kertaa. Ja se on toinen outo asia, josta pidän. Pidän takiaisista. Ne ovat kauniita. Niissä on kauniit lehdet. Niissä on kauniit kukat. Niiden siemenpallot ovat kerta kaikkiaan nerokkaat. Ja niitä on kiva heitellä toisten päälle ja ihan kiva irrotella omista vaatteista. Koiranomistajat valittaa takiaisista. Ihan sama. Pitäisivät koiransa sellaisissa paikoissa, missä ei ole takiaisia. Takiainen kuuluu suomalaiseen luontoon, mutta koira ei. Ja takiaiset ovat tiklin ruokaa ja tiklit ovat ihastuttavia.

Ja sitten tuossa hurmaavassa takiaisessa on vielä kukkakärpänenkin - aaah!