Aurajoen yömelonnalla

Lauantaina lähdettiin Halisten koskelta muutaman kymmenen muun kanootin kanssa melomaan kohti Liedon Vanhalinnaa. Tarkoituksena oli käydä katsomassa Linnavuoren muinaistulien illan ohjelmaa.

Aurajokisäätiö on järjestänyt melonnan jo useamman kerran aikaisemmin, mutta meillä ei ole ollut kanoottia ennen. Vaikka nytkin näytti ainakin puolella olevan vuokrakanootti.

Melonta sujui kohtalaisesti, kun ottaa huomioon, miten paljon kanootteja oli matkalla yhtä aikaa ja yhdessä klimpissä. Johtomeloja ja turvamelojat piti huolta, että kaikki pysyivät matkassa. Mistä oli seurauksena, että moneen kertaan jouduimme odottelemaan pitkät taakit ennen kuin saimme taas jatkaa matkaa.

Spektaakkelin vuoksi oli varmaan hienoa, että kaikki saapuivat samaan aikaa Vanhalinnan, mutta sen seurauksena jäi ohjelma näkemättä. Vanhalinnaan pitäisi periaatteessa meloa tunnissa, tai vähän alle, mutta nyt matkaan meni yli puolioista tuntia. Se siitä ohjelmasta. Vaikka se taisi olla sellaista, josta en juuri olisi välittänyt. Rummutus ja shamaanihyppelu ei erityisemmin kuulu suosikkeihini.

Mennessä satoi pariin otteeseen, vaikka säätiedotus ei sitä luvannutkaan. Siihen emme sitten olleet valmistautuneet ollenkaan ja etenkin lapsi kastui pahemman kerran. Loppumatka paleltiin ihan törkeästi, kotiin saakka.

Takaisin tullessa ymmärsi yömelonnan syvemmän olemuksen. Joki oli hiljaa, usva nousi ja toisten kanoottien valot vilkkuivat. Niiden muutaman minuutin tai muutaman kymmenen minuutin vuoksi kannatti lähteä.

Paluumatka oli kyllä muuten aika sekasortoista. Muutama joko kokematon tai sekopäinen meloja törmäili muihin ja lähti kesken matkan ylittämään jokea poikkisuuntaan vasemmalta, vaikka takaa oli täysillä tulossa kymmeniä kanootteja suoraan kohti.

Eihän yömelonnalle voi edellyttää, että osallistujilla olisi saaristolaivurikurssi takana, mutta vähän voisi olla edes järkeä päässä.

Suurin osa melomisen ja joen rauhan nautinnosta katosi, kun piti pelätä, mitä inkkaritytöt taas keksivät tempaista.

Lapsi ei suostunut paluumatkalla enää melomaan. Hänen kätensä kuulemma palelivat niin paljon, jos koski märkään ja kylmään melaan. Yritin sanoa, että meloessa tulee lämmin. Voi voi. Hengissä selvittiin kuitenkin ilman keuhkokuumetta.

Kysyin aamulla lapselta, jäikö traumoja. Hän totesi, että vähän. Ei kuulemma tule enää koskaan meidän kanssa melomaan, vain partion kanssa. Eli seura on arvotettu valmiiksi.

Mutta hetken päästä hän sanoi kutenkin, että ensi vuonna hän haluaa makuupussin paluumatkaa varten niin kuin yhdellä toisellakin lapsella oli.

Ruissalon auringonkukkapelto

Eilen oli sellainen ilta, että ei tarvinnut tehdä mitään erityistä. Ruokaa oli edellispäivästä jäljellä, eikä yhtään kokousta tai muuta hommaa tiedossa.

Sitten oli pakko päästä pois Hamaron kolmiosta (koti-työ-kauppa). Valinta oli Ikean ja Ruissalon välillä ja kuski ajoi Ruissaloon, koska siellä ei mene rahaa eikä ole mitään ostettavaa. Ikeasta tarttuu aina jotain mukaan, vaikka päättäisi, että nyt vain katsellaan.

Ruissalossa on kaupungin auringonkukkapelto ja hernepelto. Hernepeltoa ei erottunut missään, mutta auringonkukat sitäkin paremmin.

Juuri kun päästiin parin päivän sateiden velliinnyttämään peltoon katsomaan ja hakemaan auringonkukkia, alkoi taas sataa. Sinne jäin yksin peltoon. Kumma, miten keski-ikäinen mies voi olla niin sokerista.

Poimiessa kuulemma mopo karkasi. Ei niitä kukkia kuitenkaan mitään hirveästi ollut, kun oli karsinut lehden varsien alaosista. Vein naapurilla yhden kimpun ja kotona on yksi kimppu ulkona ja toinen sisällä olohuoneen ikkunalla.

Auringonkukat on ihania, vaikka muuten en keltaisesta perusta. Mutta kaikkein jännin osa auringonkukkaa on nuppu, tai kukka siinä vaiheessa, kun se lähtee aukeamaan. Siinä on muotokieli omaa luokkaansa.

Ja mita muuta jäi käteen? Ei käteen, mutta kengät oli niin savessa, ettei ole koskaan olleet.

Hehkeä ovikranssi

Piipahdettiin lauantaina kauppatorilla. Erinomaisten kalantilaisten Siiklien lisäksi paras ostos oli uusi ovikranssi. Se on suorastaan hehkuva mustaa ovea vasten. Harmi, että se on tuoretavaraa. Käyttöiäksi luvattiin noin kaksi viikkoa, sen jälkeen se alkaa mustua.

Kauneus on katoavaista.

Zilga kypsyy kypsymistään

Kohta Zilga-rypäleet ovat kypsiä. Vielä ehkä viikko tai kaksi - riippuu säästä. Muutama tummempi rypäle on ollut jo lähes kypsä. Tertut tuntuvat kypsyvän tänä vuonna aika epätasaisesti. Pitää siis odottaa. Ja pitäisi auringonkin paistaa.

Ampiainen itse teossa

Tänä vuonna on ampiaisista ollut riesaa. Niitä on tolkuttoman paljon. Ne käyvät päälle, ne syövät ruuan lautaselta. Ne syövät karviaiset ja nyt ne ovat siirtyneet omeniin. Yhdessä omenassa oli kolo siemenkotaan asti. Käsittämätöntä, miten paljon ne voivat syödä - tai kantaa pesäänsä.

Todella ärsyttävää, kun lähes jokaisessa omenassa on reikiä. Ja tietysti niistä menee sitten muumiotauti sisään. Vaikka punakaneli ei taida olla muumiotaudille kaikkein herkimpiä. Silti osa omenoista on muumioitunut.

Oi, rakkaani, armaani alpini

Yksi valkoalpin kukka on päättänyt, että se ei menekään samaan suuntaan kuin muut, vaan se on hellästi kääntynyt naapurinsa puoleen.

Amiraaliperhonen on myös ihastunut valkoalpiin. Se imi mettä ja suunnisti kukasta toiseen. Myös yksi ohdakeperhonen viivähti kukissa, mutta se oli niin arka, että en ehtinyt saada kuvaan.

Ja sitten seuraavaan kukkaan...

Migreeni - vanha tuttu, jota en ole yhtään kaivannut

Heräsin aamulla päänsärkyyn. Outo päänsärky, kun niska ei ollut jumissa, ainakaan mainittavasti.

Kävin heittämässä särkylääkkeen hetulaan ja menin takaisin nukkuumaan. Hetken päästä heräsin uudestaan ja kuvotti. Join lisää vettä. Ja ehdin juuri ja juuri vessaan oksentamaan.

Tuntui hassulta oksentaa, kun ei tullut mitään muuta kuin vettä. Aika helppo tapaus siis.

En olekaan oksentanut vuoteen. Viime kesänä oli pikainen vatsatauti, jossa oksensin ja kuumeilin. Raskausaikan oksensin sitäkin enemmän. Joka ilta pää vessanpytyssä ja vielä synnytyksen jälkeenkin. Silloin oppi, että pitää syödä jotain sellaista, jota on mukava oksentaa. Eli ei kannata syödä näkkileipää, sillä se raapii nielua vielä parin tunnin päästä. Kaikkein mukavin oksennettava oli mansikkajäätelö. Sitä kannattikin syödä joka iltapäivä viimeiseksi oksennussessiota odotellessa. Se maistui ihan mukavalta vielä ylös tullessaankin.

Migreeni on ollut viimeksi lukioaikaan. Oikeastaan se loppui siihen, kun lukio loppui. Sen jälkeen tämä oli osapuilleen kolmas kerta. Ultimate-stressi ilmeisesti laukaisi sen.

Murphyn verkkopalvelinlaki

Mr Murphyllä on näppinsä pelissä myös verkkopalveluissa. Aina, kun jotain hektistä tapahtuu, menee jompi kumpi verkkosivuista tilttiin.

Koroinen on tukossa, tai se ilmoittaa olevansa tukossa, vaikka ei ole mitään järjellistä syytä, miksi se olisi. Hallintapaneelikaan ei toimi, että pääsisi katsomaan, mikä on palvelimen tila.

Taas tiltti tuli silloin, kun sivustoa eniten tarvittaisiin. Lehden taitto on kesken ja kuvapankki on verkkosivulla. Eli sinne ei pääse sen paremmin taittaja kuin valokuvaajakaan. Enkä minä pääse päivittämään ajankohtaisilmoituksia, vaikka oli ajatellut tehdä sen juuri tänä iltana. Hitsi.

Meillä oli suuri kunnia

Pääsimme tänään Katariinanlaaksoon katsomaan Suomen korkeimmalle noteerattua pihaa. Piha on palkittu amerikkalaisen Garden Design -lehden kilpailussa joitakin vuosia sitten. Sen jälkeen siitä on ollut esittely myös Kotipuutarha- ja Viherpiha-lehdissä.

Talo on parikymmentä vuotta vanha asuntomessutalo. Pihan oli tarkoitus esittää suomalaiskansallista pihaa ja siinä oli nurmikon lisäksi kolme koivua, syreeni ja juhannusruusu. Omistajat kyllästyivät pian pihaan ja laittoivat sen kokonaan uuteen uskoon.

Nurmikko tapettiiin ja vietiin pois; koivuista, juhannusruususta ja syreenistä ei ollut enää jälkeäkään. Naapuri oli hermostunut, kun suomalaiskansalliset pihaikonit oli viety pois ja alettu rakentaa "suomalaiseen pihaan sopimatonta".

Tämä suomalaiseen pihaan sopimaton oli kuitenkin Garden Designissa noteerattu korkealle ja se sai naapurin valitukset ja kirjelmät viimein hiljenemään. Henkilökohtaisesti olen aina pitänyt rajoittuneena ihmisiä, jotka käyttävät sanontaa "suomalaiseen maisemaan sopimaton". Suomalainen maisema on ehkä saaristoa lukuunottamatta niin suttuista ja tukkoista, että mikä tahansa vaihtelu ikuisiin koivuihin ja risumetsään on kiinnostavaa. Ja puutarha on puutarha. Luonto on luonto. Ei puutarhan kuulu olla luontoa. Siksi puutarha on juuri puutarha, että sitä hoidetaan ja se on ihmisen luomus. Jos ihminen lopettaa sen hoitamisen, ei kestä kuin pari vuotta, että puutarha pukkaa pelkkää koivua ja pajua.

Katariinanlaakson pihassa oli isot "laiturit". Niitä pitkin kuljettiin ja niillä oli puutarhakalustoja. Kasvit olivat omissa saarekkeissaan, hyvässä mullassa eikä rikkaruohoja näkynyt missään.

Piha-altaassa elää kolme karppia, jotka talvehtivat lammessa. Tosin keväällä oli joku lintu käynyt syömässä niistä kaksi.

Kasvivalikoimat olivat mielenkiintoisia. Rungon muodostivat isohkot havut tontin reunoilla. Havut - kapeita mäntyjä, tuijia, sypressejä - tekevät pihasta suojaisen sekä tuulilta että katseilta. Tiiviisti rakennetut talot ja autotallit tekevät pihasta huonemaisen.

Keskemmällä pihaa kasvaa arempia ja erikoisempia kasveja, kuten mulperipuu, buddlejoja ja riippasaarnia. Kasvivalikoima on selkeä: ei suuria töhryisiä perennapenkkejä, vaan selkeitä linjoja, pensaita, köynnöksiä.

Kaikki ei näkynyt yhdellä silmäyksellä - eri puolilla taloa oli erilaista ja niihin avautui näkymä harkitusti kapeammista kohdista tai portista.

Talo on myynnissä. Sen ostaja saa kyllä itselleen niin upean talon ja pihan, että paremmasta ei ole väliä. Kaikki on niin tyylikkäästi ja hyvällä maulla toteutettu, että harvoin näkee.

Kotiin tulessa tuli sellainen olo, että pitää ruveta siivoamaan sekä sisällä että puutarhassa. Ei se innostus kauan kestänyt, mutta vähän sentään siivosin. Pitäisi myös ostaa taas uusia tauluja ja täyttää seiniä. Ja pihallekin voisi laittaa kasveja vähän tiuhempaan ja yrittää taas jotain erikoista.

Rapurapurallaa

Eilen oli porukan perinteiset rapujuhlat. Alun perin rapukekkerit piti pitää meidän uudella oleskelupihallamme, mutta sää oli sellainen, että sitä ei olisi pelastanut mikään paviljonki ja lämmitin. Viisitoista astetta ja vesisade oli kenkkua. Elokuussa ei siis voi kuvitellakaan pitävänsä hyvissä ajoin suunniteltuja pihajuhlia.

Onneksi naapuri tarjosi varapaikan. Tuulan ja Saulin takkahuoneessa riitti tilaa ja lämmintä. Se oli kaikenkaikkiaan muutenkin parempi paikka - tyylikäs ja toiminnallinen. Ja paljon siistimpi kuin meidän kotimme.

Tämänvuotiset ravut olivat isompia kuin viime vuonna. Samankokoisia niiden piti olla, mutta saksilihatkin olivat paljon, paljon suuremmat. Viimevuotisia piti kuoria kolme, jotta sai paahtoleivän täyteen, tänä vuonna riitti kaksi rapua.

Tapio oli taas ajanut Säkylään hakemaan rapuja. Siitä sai aika hyvän tuntipalkan. Stockmannilla vastaavat ravut maksavat yli 5 euroa, Säkylästä suoraan haettuna 1,70 kappaleelta. Eli kun rapuja oli 110, niin säästöksi tuli yli 400 euroa.

Nyyttikestiperiaate toimii loistavasti. Jokainen tekee, mitä parhaiten osaa - eli minä kävin Tiimarissa ostamassa rapukaulureita ja servettejä ja kaupasta paahtoleipää... No, tein kahta eri maustevoitakin. Ne olivat ihan kelvollisia: pohjaksi voimakassuolaista oivariinia ja toiseen purkkiin yksi murskattu valkosipulinkynsi ja toiseen rouhittua rosepippuria ja kourallinen silputtua ranskalaista rakuunaa.

Jostain syystä toisten tekemät ruuat tuntuvat aina onnistuvan, minun eivät. Tai sitten se on vain kuvittelua.

Tällä kertaa ravut olivat pehmeäkuorisempia. Yleensä rapujuhlan jälkeen on sormet haavoilla, mutta nyt ei ole kuin pari pientä nirhamaa oikeassa peukalossa. Ravut olivat ehtineet vaihtaa kuoren juuri ennen pyydystämistä, joten se oli vielä pehmeämpi.

Reippaalla miehellä oli tänään vaikeuksia herätä aamulla ja hänellä oli nuttura aika kipeenä. Snapsit olivat menneet pohjanmaan kautta. Minä vain leikin snapsin juomista. Maistoin joka kerta, mutta Absolutin maku suussa riittää. Kurkussa se tekee kipeää vain. Eli pääkky ei aamulla sattunut.

Rypäleet ja omenat alkavat kypsyä

Tällä viikolla on jo lähes jokaisessa rypäletertussa alkanut olla väriä. Väri ei vielä tarkoita, että rypäleet olisivat kypsiä, se on vasta lupaus siitä. Menee vielä ainakin kuukausi ennen kuin kannattaa aloittaa maistelu.

Etupihan punakanelikin on täynnä omenia. Muutamat pudokkaat ovat olleet jo kypsähköjä. Epäilen kuitenkin, että ne ovat pudonneet siksi, että niissä on ollut mato.

Punakanelin oksat roikkuvat niin alhaalla kulkuväylän yllä, että olen pari kertaa lyönyt pääni omenoihin, kun olen aamutokkurassa kulkenut lehteä hakemaan. Ne kolahtavat myös auton kattoon aika kumeasti. Pitää muistaa ajaa enemmän toista reunaa.

Kultakala lusikkaruokinnassa

Yhdeksänvuotias kultakalamme masentui. Ilmeisesti se hermostui siitä, kun se jäi välillä ilman ruokaa. Yleensä kalat saavat ruokaa kaksi kertaa päivässä, mutta kun työt alkoivat, unohdin ruokkia niitä välillä. Samaan aikaan intianvesitähti oli kasvanut niin paljon, että kultakalan uimatila kutistui aika pieneksi.

Se sai taas pahan masennuksen. Kultakalat ovat muutenkin taipuvaisia masentumaan, mutta tämä yksilö on herkkä. Se voi hermostua siitäkin, jos sen kanssa ei "juttele" riittävän usein. Tällä kertaa se varmaan tunsi itsensä kaikin tavoin hylätyksi.

Kultakalathan ei ole mitään luonnonolioita. Ne ovat ihmisen luomuksia, kiinalaiset kehittivät kultakalat tuhansien vuosien aikana. Ne eivät pärjää akvaariossa ilman ruokintaa.

Samassa akvaariossa olevat täplämonnit tonkivat koko ajan pohjaa, vaikka ruokaa ei antaisikaan. Aina ne löytävät jotain syötävää. Kultakala tuskin löytää ruokaa ilman, että sitä ruokitaan. Se on niin isokin, että vaikka se löytäisi jonkun toukan pohjasta, se ei siitä paljon kostu.

Viikon jo kultakala on kyhjöttänyt pohjassa, akvaarion takaosassa. Ylisosiaaliset täplämonnit ovat käyneet tsemppaamassa sitä, mutta se on vain huohottanut nurkassa. Sitä on varmaan särkenyt aika tavalla.

Edellispäivänä huomasin, että sen pyrstöstä alkaa lähteä palasia irti. Kuvassa näkyykin rangon edessä irronneita palasia. Vasta siinä vaiheessa selvisi, että se on saanut bakteeritartunnan. Piipaa, piipaa! Akvaariokauppaan ostamaan Myxatzinia.

Parin päivän tehokuurin jälkeen se vain makasi nurkassa. Ja läähätti. Eikä tullut syömään, vaikka se on normaalisti ihan hulluna ruokaan.

Reipas mies tarttui taas toimeen ja hääti kultakalan nurkasta ja aloitti tehohoidon. Kultakalalle annettiin ruokatabletti nenän eteen lusikassa. Vähän se haisteli sitä ja hiukan jaksoi ottaa suuhunsa ruokaa.

Sen jälkeen se on jo vähän uinut. Eli toiveita paranemisesta alkaa olla. Eikä se enää läähätä vain nurkassa.

Lapsi sanoi eilen, että kala pitäisi viedä eläinlääkärille. Aika harvat eläinlääkärit vain osaavat hoitaa akvaariokaloja. Eikä lääkäri auta kalan masentumiseen. Toki tulehduksen saa parannettua.

Kultakalalla taitaa olla aika samanlaiset tarpeet kuin ihmisillä ja muillakin elollisilla olennoilla: sosiaalisia suhteita, hyvä ympäristö ja riittävästi ravintoa. Hyvä ruoka - parempi mieli - kalallakin.

Mennäänkö minne nenä osoittaa?

Valkoalpi alkoi kukkia. Sen kukinnot näyttävät Vilijonkan lapsilta. Kaikilla nenä samaan suuntaan.

Valkoalpi on kiva, kun se kukkii siihen saakka, että pakkaset tulevat. Ensimmäiset kukinnot voivat kukkia loppuun, mutta kun ne katkaisee, alkavat sen sivuversot kasvaa. Ne vaan eivät välttämättä enää ole menossa samaan suuntaan.

Päätin hankkivani valkoalpia, kun näin sen jossain kirjassa joskus kauan sitten. Kuvassa talon koko etupiha oli pelkkää valkoalpia. Se oli kerrassaan järjettömän hieno. Siitä lähtien olen aina, kun joku on kysynyt, mitä perennaa kannattaisi laittaa pihaan, ehdottanut valkoalpia.

Löysin valkoalpia vihdoin muutama vuosi sitten Kauppilasta. Ostin kaksi ja ajattelin, että ne saavat nököttää kukkapenkissä kahtena lämpäreenä muiden joukossa.

Alpit päättivät toisin. Ja nyt ymmärrän, miksi sen kuvan talon edusta oli pelkkää valkoalpia. Kun se viihtyy, mikään ei pysäytä sen etenemistä. Tänä keväänä annoin sen maistaa lapiosta ja lahjoitin pari tainta. Missään ei näy, että siitä olisi otettu jotain pois.

Se on silti loppukesän yksi hauskimpia ilmestyksiä. Ehkä joku muu muuttaa pois sen tieltä. Ehkä meilläkin joskus on koko etupiha pelkkää valkoalpia.

Kellari raikastui

Tänään aamulla kävin pakastimella kellarissa. Vastaan löi etten sanoisi maakellarin haju. Ja meillähän ei ole maakellaria.

Kommentoin asiaa ääneen ja sen seurauksena alkoi tapahtua.

Mies lähti pihalle ja alkoi hihat heilua. Kellarin ilmastointiputkessa oli alkukesästä talitiaisen pesä ja se tukki ilmankierron kokonaan. Nyt ei enää pesässä ollut mitään eloa. Siellä oli muutama pieni kuivunut poikanen pesässä.

Pesän alla metrisessä putkessä oli ainakin puolen metrin verran sammalta. Tintti oli ollut ahkerana pohjustaessaan pesäänsä. Sammaleet olivat vielä vihreitä, joten könttä ei kovin kauan ole siellä ollut.

Vanha ruostunut rautainen ilmastointiputki oli ihan vinossa ja syykin selvisi. Sen alla oleva betoniputki oli poikki ja halkeamaa pitkin oli valunut aika kasa hiekkaa ja jonkin verran kuivia lehtiäkin lähes kellariin saakka.

Uusi putki tehtiin muovisesta viemäriputkesta. Rakenteesta tuli tiivis ja huomaamaton. Putki jäi paljon matalammaksi kuin entinen ja vasta jälkikäteen hoksasimme, että tuleehan talvikin ja putken pää ei saisi jäädä lumen alle. Siihen pitää sitten keksiä jotain suojausta.

Loppujen lopuksi homma oli aika vaivaton. Olin aamulla jo lähes tilaamassa remonttimiehiä. Selvittiin kuitenkin reilun kympin investoinnilla - onneksi sunnuntaisinkin on joku rautakauppa auki. Jos se olisi jäänyt roikkumaan maanantaihin, olisi koko homma voinut jäädä tekemättä.

Ja ilma kulkee kellarissa niin että putken päässä viuhuu.

Sähkölinjoja ja takiainen

Käppäilin haastattelu- ja kuvauskeikalla Halisten koskella ja napsin pari kuvaa odotellessani ja kotiinpäin lähtiessä.

Törmäsin joskus monta vuotta sitten sivustoon, jota ylläpiti sähkölinjoja bongaava tyyppi. Pidin sitä vähän omalaatuisena touhuna. Hän kuvasi linjoja ja sähkötolppia sekä kuvaili niiden omalle ajalleen tyypillisiä piirteitä ja teknisiä ominaisuuksia. Jostain syystä se ei tuntunut kovin kummalliselta kuitenkaan.

Tänä kesänä olen huomannut itsessäni samanlaisia piirteitä. Alan kiinnostua sähkölinjoista. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina asunut valtakunnan pääverkon tuntumassa. Ensimmäinen kotini oli lähes voimajohtojen alla ja toinenkin vain kilometrin päässä.

Maaseudulla käydessä lapsena katselin myös sähköjohtoja ja tolppia. Silloin puisissa tolpissa kulki useita johtoja ja alimmaisena aina ohuin eli puhelinlinja.

Meidän nykyisellä kotikadullamme ei ollut sähkölinjaa, kun muutimme 60-luvun lopussa. Linja kulki tonttien takana ja sähkö tuli sisään takakautta. Muistan, kun joskus yritimme roikkua sähköjohdossa - se kulki aika matalalla kallion päällä, kun talomme oli paljon alempana. Siihen oli mahdollisuus yltää, jos hyppäsi riittävän ylös. Yhden kerran onnistuin saamaan otteen sähköjohdosta - taisin olla jotain viiden, kuuden vanha - ja isä sattui näkemään. Siitä tuli ihan kamala huuto. Hitsi, kun siinä sähköjohdossa olisi ollut mukava keinua, kun se oli helteen löystyttämä.

Vasta 70-luvun puolella sähkötolpat muuttivat kadun puolelle ja samalla tuli katuvalaistus.

Viime syksynä alettiin kadullamme muuttaa vanhoja puisia sähkötolppia uusiksi. Ilmajohdot muuttuivat maakaapeleiksi ja lamput uusittiin. Uudet lamput ovat hyvännäköiset. Ilmajohdot olivat tyhmän näköiset. Sen huomaa nyt, kun ne puuttuvat. Mutta kun ne olivat niin äärettömän käytännölliset joillekin.

Orava kulki ketterästi lankaa pitkin ja kuljetti tammenterhoja metsään piiloon naapurin pihalta.

Toukomettiset istuskelivat langoilla: ensin keväällä ne kuhertelivat ja myöhemmin ilmestyivät poikaset langoille möllöttämään. Jos syksyisin saattoi kyyhkyjä olla kymmeniä langoilla. Missä ne nyt voivat istua? Kysyn vaan. Pitääkö alkaa virittää köysiä puihin?

Tikka oli jo aikoja sitten tehnyt kolon tolpan yläpäähän ja sinne se kuljetti aina kävyn vieressä olevasta naapurin hopeakuusesta. Joskus se ilmestyi samaan paikkaan joka aamu samaan aikaan. Missä se nyt hakkaa käpyjään?

Kun takapihaltamme katsoo kaupungille näyttää siltä kuin tuomiokirkon torni olisi metallihäkin sisällä. Se osuu samaan kohtaan kuin yksi Koroisten rantaa kulkevan voimajohdon pylväshäkkyrä. Välillä se harmittaa, mutta toisaalta siihen on tottunut.

Ja miten takiainen sitten liittyy tähän? Ei mitenkään paitsi, että kuvasin sen samalla kertaa. Ja se on toinen outo asia, josta pidän. Pidän takiaisista. Ne ovat kauniita. Niissä on kauniit lehdet. Niissä on kauniit kukat. Niiden siemenpallot ovat kerta kaikkiaan nerokkaat. Ja niitä on kiva heitellä toisten päälle ja ihan kiva irrotella omista vaatteista. Koiranomistajat valittaa takiaisista. Ihan sama. Pitäisivät koiransa sellaisissa paikoissa, missä ei ole takiaisia. Takiainen kuuluu suomalaiseen luontoon, mutta koira ei. Ja takiaiset ovat tiklin ruokaa ja tiklit ovat ihastuttavia.

Ja sitten tuossa hurmaavassa takiaisessa on vielä kukkakärpänenkin - aaah!

Pikku ystäväni kukkakärpänen

Kukkakärpäset ovat ihania. Ne ovat aina olleet kavereita. Käsittämätöntä, että jotkut voivat niputtaa kukkakärpäset ampiaisten kanssa samaan sarjaa.

Pihassa ei ole kukkakärpästä sympaattisempia tyyppejä kuin ehkä sammakot. Kukkakärpäset ei edes pelkää.

Tämä kaunokainen on Piilussa.

Niiden toukat syövät kirvoja. Minäkin olen saanut niistä hepulin: ihmettelin, mitä limakasoja kesäkukissani on ja liiskasin niitä täysillä. Sitten selvisi, keitä ne on ja totisesti harmitti.

Paistoi aurinko yhtenä päivänä

Tänään on satanut, ropissut ja satanut kaatamalla. Eilenkin satoi. Mutta edellispäivänä paistoi ja pihassa tapahtui. Reipas mies tarttui Zilgaa latvoista kiinni ja antoi sekarien viuhua. Raakileet ovat jo aika isoja. Kohta rupeaa vesi riittämään ja tarvittaisiin aurinkoa, jotta hedelmät kypsyisivät.

Zilgan kyljessä kasvaa myös yksi sinnikäs tiikerinlilja. Yli kymmenen vuotta olen yrittänyt repiä niitä pois, kun ne ovat väärän värisiä. Tänä kesänä ajattelin, että ihan sama. Antaa olla. Onhan ne kauniita eikä niiden oranssi ole ihan liian räikeä. Se on enemmän oranssin ja valkoisen risteytys, taitettu oranssi.

Punaiset karviaiset ovat jo osittain

kypsiä. Ne ovat kivoja, kun ne eivät kaikki kypsy samaan aikaan. Niin syötävää riittää pidemmäksi aikaa. Ihmettelin, mitä kuoppia karviaisiin on tullut, mutta ampiainen löytyi itse teosta. Se oli kaivanut kamalan kuopan marjan kylkeen. Onneksi ne taitavat aina palata samalle kuopalle niin ei mene kaikki marjat pilalle.

Salkoruusut ovat tänä vuonnakin punaisia, vähän eri sävyjä, ja yksi on ihan vaalean keltainen. Se on aika onneton väri. Se ei ole edes räikeä. Se ei erotu ollenkaan puskasta. Se voisi ehkä olla kaunis jossain hillityssä kimpussa. Ainakin kolme salkoruusuista kukkii jo kolmatta vuotta, yksi on uusi. Uusien yksilöiden väri on aina yllätys, kun ne ovat saaneet alkunsa sekavärisestä siemenpussista.

Reipas mies oli myös vihdoinkin aloittanut rappusten rakentamisen. Toivo elää! Ensimmäiseksi toivon, että sade lakkaa ennen syksyä, että saadaan rappuset ennen syksyä.

Gene Simmons sanoi haastattelussa, että inspiraation odotus on pelkkää laiskuutta. Töitä pitää ruveta tekemään heti, jos aikoo saada jotain tehtyä. Olen samaa mieltä. Mutta jotkut odottavat inspiraatiota...

Ensimmäiset porkkanat!

Maarit on kasvattanut tavallisten porkkanoiden lisäksi palloporkkanoita. Maistuvat kuulemma ihan samanlaisilta kuin tavallisetkin porkkanat. Vaihtelua se on muodonkin vaihtelu.

Miksei rannoille saa rakentaa?

Lauantaina veneilimme Esan ja Maaritin kyydissä Niittysaaresta Paraisten kautta Nauvoon, takaisin Paraisille Airiston matkailuhotellille ja sieltä Niittysaareen.

Edellisestä saaristokeikasta on varmaan yli kymmenen vuotta. Sen jälkeen, kun siellä joutui - siis oikeasti joutui - lapsena aina olemaan, ei juuri ole hotsittanut. Tämä kerta meni nostalgian parissa ja ihmetellessä joitain asioita. Ja hyvässä seurassa tietysti.

Matkalla Paraisten keskustaan ja sen jälkeenkin vielä ihmetytti, miksi nykyään ei enää saa rakentaa rannoille. Suurin osa rakennuksista - etenkin uusista - oli oikein kivan näköisiä ja istui hyvin maisemaan. Rantarakentaminen oli tietysti myös siistiytynyt vuosikymmenissä: missään ei enää lojunut mitään epämääräistä, vaan kaikkialla oli siistiä, ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Valitettavasti yksi poikkeus oli loma-asuntomessualue Paraisilla. Mökit olivat liian tiiviisti ja liian sillisalaattia. Näytti aika levottomalta, etten sanoisi pahalta.

Jopa Paraisten sementtitehdas ja kalkkitehdas näyttivät ylväiltä keskellä saaristomaisemaa.

Pidemmälle edetessä tuli vastaan rantoja, jotka olivat metsää, metsää, metsää, metsää, metsää.... Miksi sitä pitää suojella? Tylsää mäntymetsää?

Muutamassa paikassa oli ranta avoin, koska siinä oli peltoa tai niittyä ja ne avarsivat maisemaa huomattavasti verrattuna siihen ikuiseen metsään, metsään, metsään, metsään....

Kyllä Suomessa metsää riittää. Miksi sitä pitää niin hirveästi suojella, kun siitä ei ole pulaa eikä se edes ole esteettistä.

Saaristoluonnossa hienointa ovat kalliot. Ja ne muutamat kitumännyt, jotka niillä kallioilla kasvaa.

Airisto oli harvinaista kyllä ihan tyyni. Vesilintuja oli liikkeellä paljon ja muutama merimetsokin näkyi kallioluodolla. Saaristoluonnon pahimmat pilaajat eli kalankasvatuslaitokset olivat uudistuneet ulkonäöltään viime näkemältä. Ne ovat nykyään keskellä merta, kun ne ennen olivat rannoilla. No, kalanpaska ja ylimääräinen rehu leviävät entistä tehokkaammin ympäristöön.

_

Nauvossa söimme ravintola Lanternassa, joka on vierasvenesataman kupeessa. Ruokalista oli suppea, söimme silti kaikki eri ruokaa. Kaikki ruoka oli hyvää, omani herkullista. Se oli broilersalaatti, mikä voi usein olla lähes mitä tahansa. Tässä oli paljon salaattia, punasalaattia, kirsikkatomaatteja, pari pientä kurkunpalaa ja ihanaa grillattua paprikaa ja broilerinfile viipaloituna. Mausteissa ei oltu säästetty ja punasalaatti myös kirpakoitti annosta. En ole vauvanruuan ystävä. Pippuri on hyvää!

_

Lapsella oli vaikeuksia päättää, mitä ottaisi. Pitkän pähkäilyn jälkeen hän päätyi pariloituun karitsaan. Maistoi myös isänsä ahvenfileitä, joita minä oli suositellut hänelle. Seurauksena oli se, että häntä alkoi harmittaa, kun ahven oli niin hyvää. Tästä lähtien hän ottaa kuulemma aina ahvenfileitä, kun niitä on tarjolla. Pari viikkoa sitten hän söi niitä Kalaravintola Kaskenahteessa ja piti niistä myös silloin. Nyt taisi vain A-luokan lihansyöjä päästä esiin liikaa ruokaa valitessa. A-luokan kalansyöjäksikin voi varmaan muuttua, kun tulee ikää lisää.