Sähkölinja ja sähkölinja

Aurajokimaisemassa risteilee erinäisiä sähkölinjoja kansallismaisemassa. Hmmmm!

Halinen - Vääntelänkoski - Halinen

Toissapäivän melontakeikka Halisista Vääntelänkoskelle ja takaisin oli ensimmäinen, joka tuntui käsivarsissa kunnolla. Piti käydä keskellä yötä ottamassa särkylääkettä, kun lihakset SÄRKIVÄT. Aikaisemmin ei melomisesta ole tullut mitään vaivoja.

Lähdimme illalla vähän jälkeen kuuden ja palasimme puoli kymmeneltä Halisiin. Emme juurikaan pysähdelleet, mitä nyt parisataa kuvaa kasveista ja sen sellaisesta.

Keiholehti kukki täysillä ja osa oli tehnyt jo siemenkotiakin. Siemenkodat näyttivät vanhanaikaisilta merimiinoilta: palloja, joissa oli joka suuntaan piikkejä.

Rakuunatorpan kohdalla oli kalliossa kotiloita veden alla. Lienevät isolimakotiloita eli piippolimakotiloita.

Pistelimme aika kovaa vauhtia vastatuuleen ensin Ravattulaan saakka, jossa tuli pysähdys harmaahaikaraa ihmettelemään. Jälkikäteen selvisi, että harmaahaikara on aika tavallinen Aurajoella. Ainakin sitä mainostetaan ja käytetään Aurajoen markkinointivalttina. Hieno se olikin.

Haagassa oli hevonen laitumella menomatkalla ja palatessamme se oli saanut kaksi ponia seuraksi. Haagassa tosin hevonen ei ole mikään harvinaisuus. Niitä näkee kun vain katseensa kääntää.

Ravattulasta riuhdoimme Vanhalinnaan, jossa oli lampaita niityllä.

Puoliso väitti, että Vanhalinnasta on vain kilometrin verran Vääntelänkoskelle. Se oli toooosi pitkä kilometri. Mutta kun määränpäänä oli Vääntelänkoski, niin sinne piti sitten mennä. Eli kyllä niitä kilometrejä kertyi karttapalvelun laskimen mukaan lähes kaksi ja puoli yhteen suuntaan. Ei sillä sinänsä väliä ollut, mutta kun tiesimme, että pitää päästä vielä takaisinkin.

Ennen Vääntelänkoskea on oikealla Savijoen liittymäkohta. Savijoki alittaa komean kivisillan ja jatkuu idyllisenä. Se kohde jää kyllä myöhempään ja lähtö on varmaan lähempää kuin Halisista. Valitettavasti Savijoessakin on koski aika lähellä loppua, joten pitää miettiä, miten siitä saa kanootin ohi. Vettä pitäisi riittää, sillä Turku pumppaa Paimionjoen vettä Aurajokeen juuri Savijoen kautta.

Koski itsessään oli sievä ja siellä oli taas vähän erilaisia kasveja kuin alajuoksulla. Ennen koskea oli oikealla isohko jättiputkiesiintymä. Siitä pitäisi varmaan ilmoittaa luonnonsuojeluliittoon. Rannasta siemenet lähtevät helposti leviämään kuten Vähäjoen rannasta huomaa.

Vääntelänkoskella karahdimme oikein kunnolla kiville. Kosken alla näytti olevan vapaata vettä, mutta siellä lymysikin kiviä oikein reilusti. Aika vääntö oli ennen kuin pääsimme karilta. Ja seuraavaksi tuli taas uusi kivi.

Keskemmälle koskea emme uskaltaneet mennä, sillä siellä näyttivät kivet olevan teräviä. Ne eivät tee nättiä jälkeä kanootin pohjaan. Vaikka naarmuja alkaa olla jo sen verran, että pitää hankkia kevlar-vahvike kohta.

Suvannon keskellä kasvoi ratamosarpio, jota olisin mielelläni käynyt tutkimassa lähempääkin, mutta kivien vuoksi ei uskaltanut.


Matkalla rannat vaihtelivat jylhästä metsäisestä kalliorinteestä hulmuaviin viljapeltoihin. Ennen Vääntelänkoskea näytti koko rantapenger hulmuavan kuin hameenhelma.

Koko matka Halisista Vääntelänkoskelle on lähes kahdeksan kilometriä - ei siis ihme, että habat särki. Takaisin oli matkaa saman verran :] ja meloimme rivaakkaan, jotta ehtisimme kotiin ajoissa. Onneksi oli myötätuulta, mutta tietysti tuuli oli tyyntynyt eikä siitä ollut niin paljon apua kuin olimme toivoneet. Helpompaa se kuitenkin oli, tuntui alamäeltä.

Paluu Halisiin oli upea: ranta oli aivan tyyni ja puut ja kasvit heijastuivat vedestä illan alkaessa hämärtää.

Taas harmaahaikara!

Illan melontaetappi Halisten koskelta Vääntelänkoskelle - ja takaisin - näytti meille taas harmaahaikaran. Nyt oli kamera hollilla, kun kuvailin kasveja juuri aikaisemmin. Vähän suhjaisia kuvista tuli, kun käytin zoomia, mutta kelpaavat varmaan todistusaineistoksi kuitenkin. Kuvia klikkaamalla ne saa suuremmaksi.

Haikara seisoskeli keskellä koisopuskaa Aurajoen rannassa, pohjoispuolella, muutama kymmenen metriä Ohikulkutien sillasta etelään.

Kun se näki meidät - tai kun me aloimme lähestyä sitä - se valpastui ja alkoi ojentaa kaulaansa kuin vainulla oleva saksanseisoja. Yrittikö pelotella tai valmistautua lentoon. Hetken päästä se lehahtikin ja tekin kaarroksen ensin Ohikulkutielle päin ja sitten takaisin Ravattulaa kohti. Se asettui viitisenkymmentä metriä meistä alajuoksulle päin.

Tämä kaveri oli selvästi rohkeampi kuin Otajärven harmaahaikara. Otajärven harmaahaikara lähti lentoon kauempaa ja lensi paljon kauemmas. Aurajoen haikara oli selvästi urbaanimpi. Sitä ei tuntunut edes häiritsevän kivenheiton päässä jyräävät rekat.

Haikara on nuori yksilö, sillä sen päälaki ei ole vielä kovin tumma ja siltä puuttuvat päälaesta lähtevät kaksi tupsua, jotka ovat aikuisen harmaahaikaran tunnusmerkit.

Zilgan satoa odotellaan...

Viiniköynnös Zilga on toisaikainen. Joskus tulee satoa pari ämpäriä ja joinain vuosina ei mitään.

Olen alkanut epäillä, että viiniköynnöksen hoito-ohjeita pitäisi noudattaa. Joka vuosi, kun olemme leikanneet viinin sekä syksyllä että kukinnan jälkeen, se on tuottanut satoa.

Tänä vuonna Zilga kukki pari viikkoa sitten. Viime viikolla ruokkosin puolet meidän "pikku" triffidistämme eli katkaisin jokaisen oksan yhden lehtiparin tertun jälkeen. Sen jälkeen alkoivat tertuissa olevat rypäleet turvota vauhdilla.

Pitää vielä leikata loputkin oksankärjistä. Se on vaan aika hankalaa, kun köynnös mataa pitkin jyrkkää kalliota ja loppu luikertaa pitkin parimetrisiä sinikatajia.

Vaivannäkö kannattaa kuitenkin. Myrkyttömät kotimaiset rypäleet ovat sen verran harvinaista herkkua, että pitää jaksaa.

Satoa pukkaa

Istutin kaksi kesäkurpitsaa ruukkuihin lähinnä koristeeksi. Ne ovat kuitenkin hyvin kesäkurpitsamaiseen tapaan alkaneet suoltaa satoa. Niille pitää siis keksiä käyttöä. Hohhoijaa!

Kesäkurpitsa ei ole mikään meidän perheen suosikki. Kai niitä pitää alkaa piilottaa eri ruokiin ja välilä grillata.

Tappavan ihania!

Ei ihme, että lapsia aina varoitellaan syömästä näsiän marjoja. Niin herkullisilta ja meheviltä ne näyttävät, että tekisi mieli puraista.

Näsiä on ollut pihassa pari vuotta ja tänä keväänä se kukki ensimmäisen kerran istutuksen jälkeen. Marjoja ei tullut ihan niin paljon kuin oli kukkivia oksia, mutta mitä siitä.

Olen aina ajatellut, että pihassa saa olla vaikka mitä myrkyllisiä kasveja; lapset on opetettava siihen, että pihasta ei syödä mitään.

Nyt on periaatteet lipsuneet ja pihassa on pari marjapensasta, kirsikoita ja vadelmia. Eli jotain saakin syödä.

Ensimmäistä kertaa hermostuttaa myrkkykasvi. Taidan napsia marjat maahan, ettei kellekään käy houkutus liian suureksi. Lapsi voi kuolla jo yhdestä marjasta, joten riskien ottaminen on tyhmää.

Mansikan hinnanmuodostus - mysteeri

Olen työstänyt 25 kiloa mansikoita pakastimeen. Näistä noin 50 litrasta muutama on kokonaisina pusseissa, että on talvella booliin jäämansikoita. Loput möyssäsin, lisäsin vähän sokeria ja purkitin.

Ensimmäiset ostin Prisman edestä Raikolta. Laatikollinen Bountya, joka on suunnilleen paras tämänhetkisistä lajikkeista. Se oli pientä, kypsää ja tosi makeaa eikä sokeria tarvinnut lisätä juuri ollenkaan. Laatikko maksoi noin 26 euroa.

Toinen laatikollinen oli samasta paikasta Jonsokia, joka sekin oli kypsää ja hyvää. Tämä laatikko maksoi noin 28 euroa. Yritin tingata kaksi laatikkoa 50 euroon, mutta vastaus oli tyly ei. Ihmettelin, että kun torilta saa laatikon kuulemma 14 euroon, miten se onnistuu. Sitten pitää kuulemma mennä vaan sieltä torilta hakemaan. Heidän mansikkansa ovat kuulemma parempia, samana päivänä poimittuja. Torin mansikoissa pitäisi olla vain päällimmäisten hyviä.

Ok. Hain sitten seuraavat mansikat torilta.

Torilla maksoi laatikollinen kotimaisia mansikoita 12,80. Ostin näitä kolme laatikkoa. Mansikat olivat myyjän mukaan Vahdolta, mutta laatikossa luki kyllä Auvainen eli Pöytyältä ne kai olivat.

Polkat olivat aika ok. Mätiä oli laatikossa ihan saman verran kuin Raikon mansikoissakin, eli pari kappaletta laatikkoa kohti.

Suurin ero oli mansikoiden kypsyysasteessa: torilta ostetut Polkat olivat selvästi raaempia. Joukossa oli niin raakoja, että heitin niitä pois ainakin desin laatikkoa kohti. Puoliraakoja oli myös aika paljon.

Minusta mansikan pitää olla kypsä, jotta sitä voi syödä. Raaka mansikka on aika kelvoton, ainakin nämä uuudet lajikkeet, jotka maistuvat suorastaan pahoilta puoliraakanakin.

Torilla myytävät mansikat on tietysti poimittu päivän, pari aikaisemmin ja niiden pitää olla vähemmän kypsiä kuin suoraan pellolta kuluttajalle myytävät. Mutta se ei kyllä selitä mitenkään niiden hinnanerotusta. Hinta oli alle puolet siitä, mitä Raikon mansikat.

Tietysti volyymi voi selittää osan hinnasta. Mutta väittäisin, että jos Raikon myisivät mansikkaansa edes vähän halvemmalla, niin sitä menisi myös enemmän. Olisin ollut valmis maksamaan mansikasta vaikka 20 euroa tai jopa 24 euroa laatikolta. Yli 25 euroa on kuitenkin liikaa.

Samana päivänä, kun ostin mansikat torilta, oli Raikolla tarjouksessa mansikoita 22 euroa laatikko. Ehkä olisin ostanut näitä, jos olisi tiennyt. Mutta kun käskettiin lähteä hakemaan torilta halvempia, niin sitten tein sen.

Yritin löytää myös luomumansikoita, mutta se osoittautui aika mahdottomaksi ainakin nettiä selaamalla. Ja sitten ihmetellään, että ihmiset eivät osta luomua.

Blogisotku, joka ei ole sotku

Kolmesta blogistani vain Porkkanat toimii eli kirjoitan sinne. Rusakon salaattibaari eli puutarhablogini voisi olla oiva, mutta kun aina ei jaksa miettiä, mitä kirjoittaisi mihinkin, niin sitten se jää ilman tekstiä.

Polttolaitos-blogi olisi varmaan mielenkiintoisin. Sinne ei kuitenkaan voi kirjoittaa mitään. Jos ajattelee asioiden luonteenlaatua, niin luettava ei olisi mitään kaunista ja asioiden julkisuuteen tuominen ei ole järkevää. Se saattaisi pikemminkin haitata niiden työstämistä. Toisaalta olisi ollut järkevää kirjata ylös kaikki jutut ja julkistaa ne sitten, kun se on jo harmitonta. Toisaalta, ketä ne sitten enää kiinnoistaisivat.

Googlekaan ei löytänyt blogiani. Ehkäpä ilmoittaudun blogilistalle. Vaikka välillä ihmetyttää, että ketä sepustukseni voisivat kiinnostaa. Korkeintaan tuttuja. Mutta heistä suurin osa tietää osoitteen. Eikä silti kukaan lue... paitsi oma puoliso. Jonka palaute on aina sitä samaa, että "joo". Sekin hyvin neutraalilla ja toteavalla intonaatiolla. Eli parisuhteen kommunikaatioväline?

Lisää melontaa Aurajoella

Aurajoen alajuoksua ja keskustaa oli ajateltu kanootin neitsytmatkaksi. Käytännön syistä se jäi vähän myöhemmäksi. Tuulet ovat koko ajan olleet aika kovat ja on ikävä meloa takaisin päin vastatuuleen. Uuden kanootin kanssa on myös kivampi harjoitella, kun ei ole niin paljon katsojia. No, ensimmäinenkin kerta meni ihan timmisti. Eli sillä ei ollut väliä.

Kun tuuli tuli sopivasti keskustasta Halisten koskelle päin, niin lähdettiin menemään, vaikka tuuli olikin navakkaa.

Alajuoksun kanootteja varten tehty vesillelaskupaikka näyttää järkyttävältä - lähinnä Kampiförin kiinteältä vastineelta. Hirvittävästä ulkonäöstä huolimatta se toimi. Vähän mäenlaskuramppi oli kapea meidän perhekanootillemme, mutta selvisimme muutamalla naarmulla.

Riuhdoimme alajuoksua Myllysillalle saakka. Sen jälkeen tuli mieleen, että kyllä täältä pitää takaisinkin päästä ja pitää vielä jaksaa vetää kanootti ylös mäkiramppia. Takaisin pääsimme kyllä helposti, lähinnä ohjasimme kanoottia myötätuulessa.

Sillat olivat mielenkiintoisia alhaalta katsottuna. Rautatiesilta oli kaikkein rähjäisin. Sen alla risteili putkia ja johtoja miten sattuu ja rakenne oli pelkästään "rakenne".

Tuomaansilta, joka on seuraavana alajuoksulle päin mentäessä on siltasarjan kaunotar. Turun miss silta. Arkut ovat aistikkaat sekä materiaaliltaan että mittasuhteiltaan ja niiden yläosassa on jopa koristekuviota. Sillan alla kulkevat johdot, putket ja sen sellaiset kulkevat siisteissä kimpuissa ja nekin näyttävät koristeellisilta.

Tuomiokirkkosillan alla huomio kiinnittyi etovaan hajuun ja naakanpesien alla oleviin puolimetrisiin kakkakasoihin. Äkkiä pois ja nenästä kiinni ennen kuin oksentaa. Jos haluaa lintuinfluenssan, niin sieltä kannattaa lähteä hakemaan ensimmäiseksi.

Kirjaston lähellä ihmisiä vilisi rannassa molemmin puolin ja sanoinkin, että tuntuu siltä, kuin olisi Amsterdamissa kanavalaivalla. Tämä ajatus tyrmättiin heti - "älä nyt sentään viitsi". Ehkä kuitenkin parin minuutin ajan.

Kirjaston vieressä oli rantapenkereen kunnostyöt käynnissä ja illallakin oli muutama kuorma-auto ja mies remmissä.

Auransillan jälkeen alkoi ravintolalaivojen rivistö. Yllättävän vähän porukkaa oli laivoilla, vaikka ilmakin oli oikein leppeä. Kommenttia ei satanut, ei edes tihkuttanut. Vain yksi yksittäinen. Tuijottajia sitäkin enemmän.

Takaisin tullessa aikoimuksena oli piipahtaa Vähäjoella niin pitkälle kuin pääsee. Ei sitten piipahdettu, kun ei löydetty sitä kohtaa, missä Vähäjoki alkaa. Ruokoa kasvoi niin tiheään, että läpi olisi päässyt ehkä viikatteen kanssa, jos olisi ensin löytänyt oikean kohdan. Kosken solina kuului, joten kyllä siellä vesi virtasi.

Vähäjoen yhtymäkohta oli tosin erittäin ihastuttava kaikin puolin. Se näytti kauniilta, näkymät joka suuntaan olivat upeat. Pohjoisessa ruovikko ja niittykasvit, idässä Koroisten niemi ja etelässä Tuomiokirkko. Sirkat sirittivät, linnut sirkuttivat, piipittivät, karjuivat, rääkyivät ja pyrähtelivät. Kuuma kedontuoksu yhtyi joen mutaiseen, vähän tunkkaiseen levänhajuun ja lämmin tuuli sekoitti kaiken yhdeksi kesäpuuroksi. Ei lapsenakaan kesät olleet näin ihania.

Koroisten puolella Ekokolo näytti Melukylän talolta. Sen viereinen vanha tulen nuolema talo näytti odottavan kunnostajaa. Lehtelässä napsui naulapyssy ylempänä rinteessä ja talon edessä makasi uusi kilpasoutuvene.

Halisten silta vaikuttaa mammuttimaiselta, mutta sirolta. Sen suojaistutukset ja maisemoinnit ovat onnistuneet ja näyttävät edelleen hyviltä muutaman kymmenen vuoden jälkeenkin.

Sillan alla kivikossa on osa maailman kauneimpia jokikasveja. Erityisesti sininen rantatädyke hohtaa kauas. Se on tädykkeiden aatelia. Aurajoki-multimedian mukaan sitä kasvaa vain Nautelankoskella, mutta siemenet tietysti kulkevat alavirtaan.

Jättipalsami näyttää myös levinneen joelle. Yläjuoksulla sitä ei näkynyt yhtään - tai sitten se ei vielä kukkinut silloin, kun olimme siellä. Paikallistimme ainakin viisi yksilöä. Ne näyttivät upeilta muiden jokikasvien joukossa. Ensimmäisen kun näimme kaukaa, niin lähdimme katsomaan, mikä orkidea tuolla oikein on. Pettymys oli kyllä aikamoinen, kun orkidean sijaan löysimme riesan.

Aurajoki on helmi. Se on helmi meloen - samoin kävellen uutta rantareittiä. Miten jollekin on voinut tulla mieleenkään rakentaa rantareitti Turussa, jossa yleensä kaikki menee metikköön.

Kerrankin kaupunki on saanut aikaiseksi jotain upeaa. Ainoa mysteeri on se, että joku älykääpiö käy heti töhrimässä lamput, puurakenteet, suojakankaat, istutukset - kaiken mitä voi töhriä. Älykääpiökin on fiksu niiden tyyppien rinnalla.

Takapiha valmistui vihdoin

Viime syksynä alkanut takapihan ehostus on päätöksessä. Enää puuttuvat rappuset yläpihalle. Niihinkin on jo puut ostettu.

Neljä mäntyä lähti, samoin leikkimökki, joka oli kyllä remontoitu, mutta jossa ei kukaan leikkinyt koskaan. Metsurifirma kävi kaatamassa ja hakettamassa puut, kannot jyrsi mökkitalkkari-jyrsintäfirma. Niistä siis selvisi rahalla.

Sen jälkeen alkoi pahin vaihe eli maan tasoittaminen. Maa oli yllättävän epätasaista kantojen jyrsinnän jälkeenkin.

Keväällä hyvissä ajoin laitoimme hihat heilumaan. Saimme kuorittua noin 10 senttiä maan pinnasta, kun tarve oli paikoittain yli puoli metriä. KÄÄK! Ohuen sorakerroksen alta paljastui matto, joka koostui männynjuurista ja kivenmurikoista. Kiviä oli muutaman sentin kokoisesta muutaman sadan kilon mötiköihin.

Koska juurakko oli ihan perkeleellinen, pyysin jyrsijän uudestaan. Sillä tavoin lähti muutaman kymmen senttiä ja pahimmat pintajuuret. Kuka sanoikaan, että mänty tekee pelkän paalujuuren?! Sen täytyi olla joku, joka ei tiedä männyistä mitään.

Jyrsijä lopetti hommat, kun kaksi terää oli mennyt poikki. Sanoin hänelle, että taitaa olla aika kivistä. Hänen kommenttinsta oli: "Tässä on kiviä niin SAATANASTI!!!!!!"

Jatkoimme tästä vielä voimasaksillä, oksasaksilla, kirveellä, rautakangella, lapiolla, haravalla ja kamalalla kiukulla.

Toukokuussa oli vihdoin sen verran tasaista, että tilasin sorakuorman tasoitusta varten.

Soran kärrääminen mäkeä pitkin oli leikkiä juurisotkun raivaamisen rinnalla. Ja siinä näki, että valmista tulee. Viime tingassa tulivat naapuritkin talkoisiin ennen kuin Turun Sanomien toimittaja ja kuvaaja tulivat. Saimme pihan siis valmiiksi jopa vajaa puoli vuorokautta ennen heidän tuloaan.

Edellisviikolla ostimme vielä lisää puutarhatuoleja - samanlaisia kuin ennestäänkin. Nyt niitä on kahdelletoista, joten pitäisi riittää.

Tavallaan takapihan valmistuminen on vähän haikeaa, koska se on viimeinen suurempi muutos, mitä puutarhaan on ollut tulossa. Voiko piha olla valmis? Kai se voi olla - pakko todeta.

Nyt pitäisi olla aikaa nauttia pihasta. Mitä se tarkoittaa? Keinussa lojuminen on kivaa sopivassa määrin. Ulkona syöminen on kivaa sopivassa määrin. Kukkien katseleminenkin on kivaa sopivassa määrin. Ja mitä sitten tehdään? Pidetään juhlia? Lasten pihajuhlat? Mennään melomaan?