Mieli järkkyy

Lähiomaisen ennestäänkin heikko mielenterveys romahti. Harhat veivät mennessään niin pahasti, että lääkärit päätyivät sairaalahoidon kannalle.

Töissä oli paha kiire ja stressi juuri helpottamassa, niin sitten tuli tämä.

Olen aina jotenkin mieltänyt, että siinä vaiheessa, kun joutuu hoitamaan edellistä sukupolvea, niin on itse vanha. Olo oli kuin olisin ollut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhempi.

Veli alkoi ensimmäisenä miettiä, onko se periytyvää. Se on ymmärrettävää, kun on kaksi lasta ja kolmas tulossa. Selitin hänelle, että alttius voi periytyä, mutta hyvä kasvuympäristö suojelee lasta mielenterveysongelmilta.

Minä pragmaattisena ihmisenä aloin heti pohtia, mitä tehdään, kuka tekee ja kuka hoitaa jatkossa. Ja pitääkö oikeasti alistua siihen, että joutuu hoitamaan ihmistä, jolta on saanut pelkkää nälvimistä, haukkumista ja uhkailuja, eikä niille näy loppua? Ja miksi joku oikeasti alistuu tuollaiseen eikä halua suojella itseään?

Seitsemänkymppisten maailmankuva on käsittämätön. Kamalinta, mitä voi sattua, on että joku saa tietää mielenterveysongelmista. Niiden salailun vuoksi kestetään vaikka mitä helvettiä.

Missä menee pahuuden ja sairauden raja? Koska ihminen on paha, koska hänessä on saatana, kuten latinalaisissa kulttuureissa mielletään? Milloin ihminen on vain sairas ja säälittävä?

Mitä pitää sietää toiselta ihmiseltä ja missä menee sietämisen raja?

Kannattaa nukkua

Tänään meni työpäivä ihan ok, kun oli nukkunut viime yönä. Kymmenen tuntia täyttä vauhtia töitä meni kohtuullisesti ja kohtuullisella valituksella (siis omalla valituksella).

Joskus tulee mietittyä, olisiko elämä helpompaa, jos tekisi töissä vain yhtä asiaa tai edes samankaltaisia asioita. Jaksaisiko silloin keskittyä paremmin ja jäisikö aikaa muullekin elämälle?

Kuinkahan kauan kestäisi, että elämä kävisi tylsäksi? Jos vaikka joka päivä vain kirjaisi laskuja tai vastaisi puhelimeen ja välittäisi puhelut eteenpäin. Molempia on tullut tehtyä opiskeluaikaan kesätöissä. Työ itsessään ei ollut mitenkään erityisen antoisaa, mutta siinä alkoi kiinnittää huomioita kaikenlaisiin asioihin - jotka eivät millään tavalla liittyneet siihen itse työhön prosessina. Oppi mapittamaan eri systeemeillä, oppi kuinka lasketaan kate ja paljonko voi antaa henkilökunta-alennusta, kuinka paljon firmat oikeasti antavat alennusta ja millä perusteilla, miten vastataan fiksusti puhelimeen, vaikka asiakas ryömisi lankoja pitkin ja räyhäisi ihan väärälle ihmiselle...

Nyt on ajoittain sellainen olo, että joutuu käyttämään koko kapasiteetin työhön, jotta oikeasti pystyy suoriutumaan. Kaikenlaiset oman kaikkivoipaisuuden kuvitelmat ovat alkaneet karista. Kyse ei voi olla siitä, että iän myötä alkaisi pää tai hermot pettää, vaan asioita on yksinkertaisesti tullut niin paljon uusia. Ja kaikki vanhat siihen päälle.

Ja eihän niitä vanhojakaan juttuja voi tehdä aina samalla tavalla. Elämä kävisi liian tylsäksi, jos aina opettaisi samat asiat samalla tavalla ja samoin materiaalein. Kumpaahan se on tyhmyyttä vai silkkaa vaihtelunhalua? Ekstremelaji? Tee itse työstäsi niin hankalaa ja monimutkaista kuin pystyt?

Ettei vain kävisi elämä tylsäksi!

Onkohan se tylsä kuitenkaan kaikkein pahinta, mitä voi sattua?

Melkein jo koomassa

Väsymys ei yhtään hellitä. Tänään menen ajoissa nukkumaan. Kuolema kuittaa univelat vähän liian karulla tavalla.

Pimeä on tullut yhtäkkiä. Vielä pari viikkoa sitten oli illalla valoisaa, nyt on ihan synkkää. Ennen seitsemää jo on turha haaveilla puutarhatöistä. Mitä siellä tekee, kun ei näe mitään.

Töissä huomasin iltapäivällä, että työhuonekin on pimeä, vaikka se on periaatteessa iltapäiväauringon puolella. Kaikki valot päälle ja huomasin, että siinä se kirkasvalolamppukin nököttää. Iltapäivästä se ei enää juuri auttanut. Huomenna se menee päälle heti aamusta.

Ruska on kuitenkin komea. Tänä vuonna puut alkoivat valmistautua syksyyn tosi aikaisin.

Takapihan uusi nurmikkoläntti on vieläkin kylvämättä. Pitäisi käydä ostamassa siemenet ja kärrätä viimeiset multakuormat. Kun ehtisi.