Tilhiparvi ruokavieraissa

Eilen ja tänään on parinsadan tilhen parvi pitänyt majaa etupihan marjakuusissa. Kyllä niissä syömistä riittääkin.

Seisoin parvekkeella kuvaamassa lintuja. Ne säpsähtivät lentoon aina, kun joku kulki kadulla ohi. Osa linnuista oli naapurin puissa vahdissa ja sirkutti niin kuin satakunta lintua hiljaisella äänellä yhteensä sirkuttaa. Syömässä olevat linnut eivät päästäneet ääntäkään. Mutta niistä kuului siipien suhinaa. Niin kuin sadasta linnusta kuuluu siipien suhinaa, kun lennähtelevät oksalta toiselle.

Kun seisoin ihan hiljaa, olivat lähimmät linnun metrin päässä. Ne ei paljon välitä paikoillaan olevista tyypeistä. Eniten ne hermostuivat, kun ohi kulki koira.

Illalla ei ollut enää yhtään tilheä. Marjakuusiin jäi vielä vähän marjoja mustarastaille, jotka niissä vaikituisesti majailevat. Aikaisempina hyvinä marjavuosina marjat ovat mädäntyneet pensaisiin, joten hyvä, että niille löytyi syöjiä enemmänkin. Ja tilhet on kauniita - voiko kauniimpi lintu enää olla!

Lukiokoulutukseen käytetty raha ei selitä oppimistuloksia

DN uutisoi tänään tutkimustuloksia, joiden mukaan ruotsalaisten lukioiden oppimistulokset ja opiskelijoiden eteneminen jatko-opintoihin eivät ole riippuvaisia siitä, kuinka paljon kunta satsaa rahaa koulutukseen.

Mielenkiintoista. Mitään syytä tuloksiin ei ole löytynyt vaan syiden etsiminen jätetään kunnille itselleen. Ehkä analyysia sitten tulee myöhemmin. Tosin epäilen rankasti tulosten julkistamista, mikäli syiden etsiminen jätetään yksittäisten kuntien vastuulle. Epäilen sitäkin, saadaanko niitä edes selvitettyä.

Nykyään on niin kauhean helppoa tehdä tietokoneajoina mitä rankinglistoja tahansa, ajaa niitä ristiin jonkin muun asian kanssa ja vetää niistä hätiköityjä johtopäätöksiä. Aletaankohan tälläkin nyt perustella sitä, että koulutukseen ei kannata satsata, koska se ei hyödytä?

Kävijätietoja

Mitä kertoo uusi kävijälaskuri Extreme Tracking? Kävijämäärät ovat pysyneet aika vakiona, noin sata kävijää viikossa.

Se, miten lukijat tulevat blogiin, on ollut täysi yllätys. Vakiolukijoita blogilla ei ole muita kuin omassa perheessä. Suurin osa kävijöistä on tullut hakukoneilla, lähes yksinomaan Googlella. Suurin yllätys on ollut se, millä hakusanoilla blogiin tullaan. Hakusanojen ehdotonta ykkössijaa pitää "ovikranssi" 57 haulla. Toisella sijalla on "silkkiäispuu" 37 haulla ja kolmantena "harmaahaikara" 10 haulla.

Ovikranssijuttu oli omasta mielestäni ihan kevyttä sarjaa, toki kuva on hieno ja ovikranssi on hieno. Silkkiäispuu on siinä mielessä hölmö, että käytän ko. puusta kumpaakin nimitystä eli silkkiäispuu ja mulperipuu. Haut kohdistuvat silti vain toiseen sanaa. Tästä huomaa, miten tärkeää on käyttää oikeita hakusanoja. Tuntuu silti hölmöltä, että käyttäisi aina kirjoituksessa muotoilua "silkkiäispuu eli mulperipuu".

Melontajuttuja on käyty katsomassa vain pariin kertaan, Koroinen ja Koroiset sentään lähes kymmenen kertaa.

Onko blogi oikeasti sosiaalinen media, etenkin jos kukaan ei kommentoi mitään? Pitäisi kuulemma käydä kommentoimassa toisten blogeja, niin saisi aktiivisia, kommentoivia lukijoita. Emmä jaksa!

Muut saa kyllä mielellään kommentoida.

Jalopähkinäkin aloitti syksyn

Talon eteläseinustalla kasvava jalopähkinä aloitti vihdoinkin syksyn. Se alkoi pari päivää sitten kellastua, mutta muutama lähinnä taloa oleva oksa on vieläkin vihreä. Kevään kukinnosta ei näy jälkeäkään. Tänä vuonna ei ainakaan saatu pähkinöitä. Vaikka Arno Kasvi sanoikin, että niiden avaamiseen tarvitaan smirgeli. Mutta olisi ne silti kivoja.

Koroisten sähkölinjoja ja varavoimala

Koroisten varavoimalan ympäriltä oli kaadettu kaikki isot, vanhat poppelit. Sinänsä surkeaa, kun ne tuoksuivat aina keväisin yli koko alueen. Toisaalta talo on hieno ja nyt se näkyy. En tiedä, mitä aikakautta se edustaa, mutta punatiilisenä se on upea ja ikkunat on rytmitetty hauskasti. Ainoa, joka ei sovi kuvioon, on uusi rautainen piippu. Muistan vielä, kun vanha kaadettiin, ja surin sitä, sillä se sopi kokonaisuuteen ja oli muutenkin hieno. Se oli tietysti punatiilinen myös.

Punaisia marjoja

Kävelyretkellä tuli vastaan jos minkä sorttisia punaisia marjoja puuvartisissa kasveissa. Ensin oli omalla pihalla ihan hirveästi marjoja marjakuusissa. Mustarastaat asuvat tähän vuodenaikaan niissä ja vahtivat marjoja mustasukkaisesti rastaslaumoilta.

Tulustarhan alkupään villiruusu oli täynnä kiiltäviä, kirkkaanpunaisia kiulukoita.

Ingegerdinpuistossa oli marjaomenapuita ja koristeomenapuita syyssadossa ja Maarian kirkkosillan vieressä pihlaja täynnä syvänpunaisia turpeita marjoja.

Koroisissa kävelyllä

Raahauduimme tänään kävelylle Koroisiin ihan liikunnan vuoksi. Kamera mukana ei liikunta päässyt liiallisuuksiin. Matkalla kiintyi huomio siihen, että syksy on jo pitkällä, mutta pakkanen ei ole vielä käynyt. Punaisia marjoja oli matkalla monessa paikassa ja Koroisten kukkapelto kukki vielä täysillä. Pelkäsin jo, että tänä vuonna ei olisi kukkapeltoa, kun sitä ei näkynyt vielä kesäkuussa mitenkään.

Uudella rantareitillä kulki tiuhaan ihmisiä. Koroisissa tuli vastaan myös pipoon ja tuulipukuun naamioitunut arkkipiispa sauvoen. Kertoo jotain tunnistuskyvystäni, kun en nähnyt kuin tavallisen keski-ikäisen miehen, vain puoliso tunnisti. Vaatteet tekevät miehen... ja naisen, ja kenet vaan.

Paluumatkalla poikkesimme Maarian pappilan pihassa katsomassa mulperipuuta. Se oli tiukasti suojattu: neljä kakkoskakkosta oli juntattu maahan ja niiden ympärillä oli verkko. Ehkä verkko oli vähän matala, mutta kyllä se lumettomaan aikaan pitää rusakot poissa puun kimpusta. Mutta tukipuut kestäisivät vaikka hirven.

Kotinurkille päästyä oli kuutamo noussut jo ylös ja näkyi Ingegerdinpuiston yläpuolella.

Puulämmitys saastuttaa yhtä paljon kuin liikenne

Vihdoinkin joku on tarttunut oikeaan asiaan. Suomalainen pyhä lehmä eli puun poltto aiheuttaa todistettavasti yhtä paljon saastetta kuin liikenne. Yle uutisoi asian verkkosivullaan.

Omakotivaltaisella alueella asuvana ja työskentelevänä on välillä hengityksessä tekemistä, kun käryttäjät polttelevat mitä milloinkin. Kaikkein käsittämättömintä on se, että vaikka oikeasta tavasta polttaa puuta on jo vuosia jankutettu, niin silti aina samoista piipuista tulee yhtä sankka ja kitkerä savu. Miten ne onnistuvatkin?!

Myrskysi

Viime yönä oli hieno ukonilma. Oikein kunnolla se rytisi vasta kahden jälkeen, kun olimme jo menneet nukkumaan.

Iltapäivällä alkoi myrsky. Perjantaina oli vielä korkkipuu keltainen ja hehkuva. Tämän päivän myrskyn jäljiltä siinä ole enää lehden lehteä.

Amerikanjalopähkinä, joka on eteläpuolella taloa, joutui kunnolla myrskyn kynsiin. Se on vasta vähän alkanut kellertää eikä siitä lähtenytkään vielä lehtiä. Yleensä se on oikein hillitty, mutta nyt se tuli miltei sisään olohuoneen ikkunasta.

Laskuri kuoli

Vanha, ilmainen kävijälaskuri blogissa otti ja kuoli. Luulin, että taas on koodi sekaisin, mutta palvelutuottaja laittoi ilmeisesti juuri tänään pillit pussiin, kun laskuri lakkasi toimimasta illan aikana. Viimeinen lukema, jonka näin, oli 1199. Lähes tuhat uutta kävijää tuli sivustoon sen jälkeen, kun ilmoitin sen blogilistalle elokuussa.

Uusi laskuri on nyt asennettu, mutta sen toiminnasta ei ole vielä tietoa. Nyt hankin maksullisen laskurin, ehkä se takaa jatkuvuuden. Joka ikinen kerta, kun maksan jotain luottokortilla verkossa, niin vatsaa kääntää. Toivottavasti laskuri toimii sitten koko hermoilun edestä.

Mulperipuu on pappilan mullissa

Toukokuussa Vakka-Taimesta hankkimani mulperipuu päätyi Maarian pappilan multiin. Perjantain lehdistötilaisuudessa se jo istutettiin ensimmäisen kerran ja tänään vielä seremoniallisesti lapioitiin loput mullat sen juurelle.

Jotenkin se pieni kulta näytti niiiiiin pieneltä suurten vaahteroiden seassa, että pitää toivoa, että sille riittää valoa ja ravinteita.

Nyt kun katselin sitä uudessa paikassa, huomasin, että olisin voinut leikata siitä vieläkin vähän rajummin oksia ja jo aikaisemmin. Vaikka tosi paljon leikkasin, niin se ei tainnut riittää.

Tilaisuuden pääasia ei ollut kuitenkaan mulperipuu, vaan pappilan pihasta ja Pehr Kalmin puutarhasta laadittu historiikki, joka julkistettiin. Hannu Laaksonen oli tutkinut pappilan pihan historiaa ja kirjoittanut tekstin ja löytänyt kuvia. Erkki Kiiski oli taittanut esitteen. Esite on yksi kauneimmista, mitä olen nähnyt: se on hyvin vaalea ja hillitty yleisväritykseltään, mutta ei silti aneeminen. Kuvia on käytetty harkiten ja vihon reunoja kulkee sama ornamentti kuin pappilan salin seinillä on boordina.

Vähitellen on alkanut kotiseutuhenki herätä näilläkin nurkilla. Siitä saa osittain kiittää Turun Sanomien päätoimittajaa, joka polttolaitosjuttujen yhteydessä sanoi kerran, että se nyt on sellaista kaatopaikka-aluetta koko Aurajoen pohjoispuoli. Siitä sisuuntuneena alkoi monen ihmisen määrätietoinen työ. Ja jatkuu edelleen. Pienin askelin ja joskus tulee oikein harppauksia. Kuten nyt.

Ensimmäisessä kuvassa lapioi multaa kirkkoherra Heimo Rinne, toisessa kuvassa kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pentti Huovinen ja vaimonsa Saara, jonka vanhemmat olivat Maarian pappilan viimeiset asukkaat. Kolmannessa kuvassa KoroiSet-lehden vastaava toimittaja Tapio Jokinen. (Kännykkäkameran kuvat ovat aika surkeita, kuten näkyy. Onneksi meillä oli myös oikea valokuvaaja mukana.)

Polttolaitos hakkeroitiin

Perjantaina kävi taas polttolaitossivustolle kalpaten. Neljäs kerta toden sanoo ja hakkerit olivat jättäneet voitonmerkin näkyviin. Aiemmin sivusto on vain mennyt jumiin tai tuhoutunut, nyt oli etusivulla turkkilaisten hakkereiden sodanjulistus.

Tästä kyllä huomasi, että ihmiset lukevat sivustoa. Parissa tunnissa oli seitsemän ihmistä soittanut ja ilmoittanut siitä. Osa ihan tuntemattomia.

Onneksi kaikki muu oli tallessa paitsi yksi tiedosto - joka tosin oli kaikkein oleellisin. Patu sai homman fiksattua tosi nopeasti. Ensimmäisellä tuhokerralla muutama vuosi sitten, katosi kaikki. Silloin emme olleet osanneet edes varautua mihinkään tuhoihin. Tekstejä jäljitettiin Googlen välimuistin avulla ja koko kuvapankki oli tiessään, juuri kun olin saanut sinne satakunta kuvaa ja laatinut kaikkiin kuvatekstit. Ei ole ollut sen jälkeen aikaa tai hinkua tehdä uutta kuvapankkia.

Nyt meillä on varmuuskopiot kaikesta - kop, kop.

Ja seuraavalla kerralla lähtee rikosilmoitus.

Tahdon melomaan

Heti, kun työt alkoi, loppui aika. Tämän viikon tuntimäärä tuli täyteen jo neljästä päivästä ja huomennakin pitäisi vielä tehdä ainakin seitsemän tuntia, että saa kaiken tehtyä.

Kropassa tuntuu jo se, ettei ole päässyt melomaan. On aika kireä ja levoton olo. Ehkä liikuntaa voisi harrastaa muutenkin, etenkin kun pururata alkaa nurkalta. Enemmän kuitenkin
houkuttaa vesi ja veden läheisyys, joka on kanootissa käsin kosketeltava. Ei mitään kalastusta, vaan melomista ja melomista, mielellään vähän tuulisessa säässä.

Facebook oli miellyttävä yllätys. Kavereita on löytynyt kohtalaisen paljon ja kiva jutella vanhojen tuttujen kanssa.

Koko formaatti tuntuu kuitenkin aika sekavalta. Mainoksia on vaikea erottaa FB:iin kuuluvista asioista ja muukin tilpehööri saa pään sekaisin. Etenkin, kun koko ajan tuntuu tulevan muutoksia, joihin ei voi itse vaikuttaa mitenkään, outoja päivityksiä.

Aika koukuttava juttu FB on, mutta toisaalta se ei vie kovin paljon aikaa kerrallaan. Minuutissa ehtii jo hyvin vilkaista, mitä on tapahtunut ja vaikka kommentoida.

Edustavia kuvia Turusta

Kävin kansakunnan vessanseinän Turku-keskustelussa ja siellä puhuttiin taas Turun DDR-ilmeestä. Joku heitti kehiin sivuston, jossa on kuvia Turusta, turkulaisista rakennuksista. Hienolta näyttää, etenkin kun kuvissa on kesä :)
http://www.taloforum.fi/viewtopic.php?f=9&t=383
En yhtään tiedä, mikä keskustelupalsta on kyseessä, enkä jaksanut höpinöitä lukea, mutta kuvat puhuvat puolestaan.

Facebook - voi hyvää päivää!

Olen menossa - vaikken vielä ilmoittautunut - pedagogisia verkkoja kokemassa -seminaariin. Tällä kertaa siellä on käytössä sosiaalisena mediana Facebook. Viime kerralla oli Jaiku-kanava.

Kävin siis luomassa profiilin Facebookiin ja lähettelin kaverinkalasteluviestejä. En löytänyt ketään yli nelikymppistä tuttua sieltä. Tuli sellainen olo, että mitä minä siellä teen.

Kun työkseen on tekemisissä ihmisten kanssa jatkuvasti, tulee siinä helpolla kiintiö täyteen. Tuntuu hassulta, että tapaisi virtuaalisesti samoja ihmisiä, joita tapaa muutenkin päivittäin - viikonloppuja lukuunottamatta.

Taas se on valmis

Uusi KoroiSet-lehti, kolmas numero, saatiin valmiiksi. Viikko sitten lehti meni jo jakoon alueella, mutta huomenna lähtevät vielä viimeiset postitettavat.

Kummasti lehti valmistuu kerta kerralta helpommin. Tällä kertaa suurin ongelma oli saada kaikki materiaali ja mainokset mahtumaan kuuteentoista sivuun.

Omalta osaltani suurin vääntö oli kunnallisvaalijuttu. Sen tekeminen kesti kaikkiaan parisen viikkoa. Olin alkanut valmistella juttua jo alkukesästä, kun aloin bongata alueen ehdokkaita tiedotusvälineistä ja miettiä, mitä heiltä kysyisi ja minkä muotoisen jutusta tekisi, jotta se olisi selkeä ja kiinnostava.

Heinäkuun loppupuolella aloin ottaa yhteyttä ehdokkaisiin ja puoluetoimistoihin. Heinäkuu oli aika huono aika saada ihmisiä kiinni, kun kaikilla tuntui olevan vielä lomaa. Elokuun alussa vasta tavoitin osan ehdokkaista. Ja viimeiset tekstit tulivat pari päivää ennen kuin lehti meni painoon.

Osa teksteistä tuli ehdokkailta valmiina tekstinä sähköpostilla. Tottuneimmat poliitikot kirjoittivat ja muokkasivat itse tekstinsä. Yllättävän moni halusi tavata silmäkkäin ja perinteisen haastattelun.

Tässä huomasi selvästi, kuka on saanut viestintäkoulutusta. Osa pysyi hyvin 1400 merkin alapuolella ja sai sanottua sen, mitä halusikin. He osasivat jo valikoida sen, mikä heidän mielestään on oleellista. Vähemmän kokeneilla oli monella niin paljon sanottavaa, että se ei millään olisi mahtunut merkkimäärään. Toisaalta he tuntuivat olevan paljon enemmän innoissaan jutusta ja omasta asuinalueestaan kuin ammattipoliitikot tai puoliammattilaiset. Moni tuntui olevan ehdolla hengen palosta.

Heräsi useaan otteeseen ajatus siitä, kumpi on parempi poliitikko: se joka on innoissaan ja jolla on paljon ajatuksia ja odotuksia, vai se, jolla on realistinen näkemys siitä, mitä oikeasti voi saada aikaan ja millä keinoilla.

Yritin saada jotenkin näkymään ehdokkaiden oman ajatusmaailman teksteissä, mutta en ole ihan varma, miten se onnistui. Ja toisaalta kyseessä olivat ehdokkaiden ajatukset. Kaikkien ajatuksia en tosiaankaan jakanut, mutta politiikassahan onkin kyse siitä, että on erilaisia ajatuksia ja näitä erilaisia ajatuksia ja näkemyksiä ajavat eri ihmiset, joita äänestävät eri ihmiset.

Ainakin alueella on valinnanvaraa. Jokaiseen lähtöön löytyy ehdokas, oli äänestäjän ikä, sukupuoli tai ajatusmaailma sitten minkälainen tahansa.

Yksi ehdokas epäili, voinko olla hänen tukiryhmässään, kun teen lehteä. En itse koe sitä ongelmaksi. Pystyn nostamaan oman itseni syrjään niin tässä kuin monessa muussakin asiassa. Se, että koko elämää on seurannut tietynlainen ulkopuolisuuden tunne, on ensimmäistä kertaa hyödyksi jossain. Siinä kun joku toinen opettelee neutraalia näkökulmaa, minä opettelen sitä, että minä olen olemassa ja jotkut asiat ovat ja niiden pitääkin olla minulle tärkeitä.

Ketä äänestän? Jotakuta alueen ehdokasta, se on varma. Ketä muiden pitäisi äänestää? Jotakuta, mielellään alueen omaa ehdokasta. Kaikkein pöntöintä on jättää äänestys väliin.

Ja ihan kaikkein parasta lehdessä? Kauniin taiton lisäksi olen äärettömän iloinen Pullervo Pöllöstä, joka on alkanut tarinoida lehdessä. Kotona pakotin lapsen lukemaan Pullero ja kala -jutun. Kun hän oli lukenut, kysyin, kenelle hän arvelee jutun sopivan. Hän sanoi, että ihan pienille lapsille tai oikein vanhoille papoille. Viikkoa myöhemmin hän oli kyllä sitä mieltä, että Pullervon kalajuttu oli tosi hyvä - vaikka hän ei itse ole ihan pieni eikä vanha pappa.

Nyt alkaa olla kypsää

Sekä Zilga että punakaneli alkavat olla kypsiä. Kummastakin puuttuu kuitenkin makeus. Erityisesti rypäleet ovat jotenkin vetisen makuisia.

Lisää aurinkoa!

Kolme tuntia Matildanjärvellä

Luvattiin kohtalaista keliä ja olimme päättäneet mennä melomaan Matildanjärvelle Teijoon. Päivä oli sateeton, vaikka pilvinen. Melomisesta ei kyllä tullut mitään. Kanootti ulkoili turhaan Teijoon asti, kun sitä ei saanutkaa laskea Matildanjärveen, jottei rapurutto tarttuisi. Voisi olettaa, että metsähallituksen nettisivulla mainittaisiin asiasta. Ei olisi tarvinnut turhaan polttaa bensaa kanootin ulkoiluttamiseen. Kanootti katolla vie vähintään litran enemmän satasella. Toisaalta kanootti on viimeksi uinut Maarian altaassa, jossa on rapuruttoa, joten oli hyvä, että tuli kysyttyä ennen kuin kiskoimme kanootin järveen.

Vuokrasimme siis veneen, Terhi 385 maksoi 6 euroa kolmelta tunnilta. Ei paha hinta ja kulki oikein hyvin - ainakin melomiseen verrattuna.

Minä edustin retkellä lähinnä huoltojoukkoja: muonitus ja soutaminen olivat osani. Luulin, että ehdin kuvata tosi vähän, mutta lähes parisataa kuvaa tuli taas napattua. Suurin osa kuvista kyllä on aika alta riman, valo ei oikein riittänyt.

Matildanjärvi on pieni. Pienempi kuin Maarian allas. Sen päästä päähän näkyy hyvin ja keskellä on pari pientä saarta. Toisaalta pienuus tekee myös sen, että tuulesta ei ole haittaa.

Jos ei olisi ollut kanervan kukinta-aika, olisi maisema ollut aika vaisua. Kallioilla kasvoi hervottomasti kanervaa ja osa niistä oli erittäin kirkkaan värisiä yksilöitä. Yhden harmaahaikaran näimme, kun se lähti saaren kärjestä lentoon lähestyessämme sitä.

Ympäri järven oli laavuja ja tulentekopaikkoja. Vaikka oli jo syksy, oli ihmisiä silti retkeilemässä. Sinänsä hyvä aika, että hyttysistä ei ollut vaivaa. Muutama ampiainen kyllä yritti käydä kimppuun.

Soudin järven ympäri noin puolitoista kertaa ja miesväki veti uistinta perässä. Ensimmäiseksi nappasi sievä pieni hauki - niin pientä en ole ennen nähnytkään. Se oli varmaan parisataagrammainen. Päästettiin takaisin järveen kasvamaan. Toiseksi tuli kohtalaisen kokoinen ahven. Ja sekin takaisin veteen.

Ja sitten meni tosi pitkä aika, että ei tullut sintin sinttiä. Asetuimme jyrkän kallion kupeeseen tuulensuojaan syömään eväitä - voileipiä, kaakaota ja lattea. Jokaisella omat voileivät ja minulla erityisesti kurkkuviipaileita leivän välissä. Niistä tulee ihanan pehmeitä ja suolaisia juuston ja metvurstin välissä. Ja miesväelle ei missään tapauksessa kurkkuviipaleita. En ymmärrä. Englantilainen cucumber sandwich perustuu myös samaan ilmiöön eli kurkkuviipaleet nahistetaan suolan kanssa. Aah!

Olimme jo lähdössä pois, veneen vuokra-aika oli lopullaan, kun miehellä nappasi lähellä metsähallituksen venelaituria. Ensin hän luuli, että se oli taas pohjakosketus, mutta sitten alkoi tempoa. Aika helpolla kaveri siiman päässä lannistui. Muutaman minuutin kiskoi ja sitten antautui. Kirjolohi ei ole mikään sinnikäs tyyppi. Haavikin oli Nuuskissa, joten nappasimme kalan muovikassiin - voi miten proosallista.

Kala painoi 1,3 kiloa eli se oli tämän kesän istukkaita. Ihan hyvän kokoinen syötäväksi, mutta koska se on jo todennäköisesti ollut järvessä jonkin aikaan, niin siitä on ehtinyt kadota tunkkainen rehunmaku. Kohta se testataan. Nyt kala on menossa uuniin kevyen suolauksen jälkeen.

Jos haluaa pehmeän laskun retkeilyyn, niin Matildanjärvi on oiva paikka. Veneitä ja kanootteja saa vuokralle, polut ovat hyviä, monet rannat näyttävät uimarille ystävällisiltä, pohja ja rannat ovat joko kalliota tai hiekkaa ja vessoja on vähän väliä. Luontotalon vieressä oli jopa olosuhteet huomioon ottaen supersiisti vessa. Kuivakäymälätkin oli ok.

Toisaalta, jos tähän aikaan vuodesta oli näin paljon porukkaa, niin kesällä kauniilla ilmalla taitaa käydä aika kuhina.

Olet, mitä kuuntelet

Tänään uutisoitiin laajasti tuloksia Edinburghin Heriot Watt Universityn tutkimuksesta, jossa verrattiin ihmisten musiikkimakua ja persoonallisuudenpiirteitä. Suomalaisissa päivälehdissä oli erittäin lyhyt tiivistelmä, mutta Dagens Nyheter referoi tuloksia pidemmin, samoin The Independent.

Usein suomalaisissa lehdissä referoitavista psykologian alan tutkimustuloksista tehdään triviaa ja viihdettä ja häivytetään lähdeviitteet ja perusteet. Niin nytkin. Tutkimukseen vastasi eri puolilla maailmaa yli 36 000 ihmistä, jotka ensin kertoivat musiikkimakunsa ja tekivät sen jälkeen persoonallisuustestin. Minä olin yksi näistä.

Persoonallisuustestit ovat tietysti aina vain suuntaa-antavia, mutta kyllä ne jotain ihmisestä kertovat. Yllättävää, että tässä tutkimuksessa ne korreloivat niin hyvin musiikkimaun kanssa.

Itse asiassa tuntuu, että ensimmäistä kertaa elämässäni minä vastaan jossain asiassa keskivertoa mieltymyksiltäni. Suomessa on niin kauan kuin muistan ollut vallalla konformistinen ajattelu, jonka mukaan keskiarvo otetaan koko kansasta ja siihen pitäisi sopia.

Tunnistan itseni hyvin siitä tutkimuksen esiin tuomasta kuvauksesta, joka sopii omaan musiikkimakuuni. Olen laiska, en kovin ulospäinsuuntautunut - vaikka yritänkin olla ystävällinen ihmisille - olen hyvin luova ja tyytyväinen itseeni. (Vaikka en olekaan täydellinen; olen vain hyväksynyt sen tosiseikan, että minusta ei koskaan tulekaan täydellistä. Helpottaa kaikkein eniten omaa elämä)

Vaikka kuuntelen lähes pelkkää heviä, on klassinen musiikki silti läheistä. Etenkin kun ottaa huomioon, että ensimmäiset kaksikymmentä vuotta tahkosin lähes pelkästään klassista. Sen jälkeen meni pitkä aika kokonaan ilman musiikkia. Yritin olla kiinnostunut jazzista. Ei oikein napannut. Yritin olla kiinnostunut bluesista. Sekin jaksoi kiinnostaa vain vähän aikaa. Pop-musiikki on aina tuntunut vähän turhalta, vähän kuin musiikin kioskikirjallisuudelta, johon on turha haaskata aikaansa. Ja indie-musiikki on suorastaan vastenmielistä. En ole koskaan sietänyt sitä enkä pysty vieläkään sietämään. Se on vain rasittavaa. Samoin klassisen musiikin kevyt sarja on aika.... noh, kepeää. En ole jaksanut innostua jostain Schubertista. Se on musiikkia, joka vain on. Se on sisällöltään yhtä tuskaista ja musiikillisesti rasittavaa kuin indie-pop.

Heviä on monenlaista. Silloin, kun tutkimusta tehtiin, niin monet tutkimukseen osallistuneet olivatkin kritisoineet sitä, että eri hevin laatuja ei eritelty. Erityisesti norjalaiset hevifanit halusivat tehdä eroa valtavirtaheviin. Mutta eihän jokaista Norjan eri vuonossa soitettua hevin tyylilajia pysty ottamaan huomioon tutkimuksessa.

Yksi tutkimuksen yllättävimmistä tuloksista olikin BBC:n mukaan se, että hevin kuuntelijat ovat ihan joitain muuta kuin tähän asti on kuviteltu.

"One of the most surprising things is the similarities between fans of classical music and heavy metal. They're both creative and at ease but not outgoing.
"The general public has held a stereotype of heavy metal fans being suicidally depressed and of being a danger to themselves and society in general. But they are quite delicate things."

Musiikkimaun ja persoonallisuuden korrelointi selittää tutkimuksen mukaan sitä, miksi samanlaisesta musiikista pitävät ihmiset viihtyvät toistensa seurassa. Käytännössä olen huomannut saman, nyt joku väänsi rautalangasta, mistä se johtuu.

Professori North toteaa haastattelussa, että esimerkiksi Skandinavian ja Brasilian heviharrastajilla on huomattavasti enemmän yhteisiä piirteitä keskenään kuin näillä on omien maidensa muiden musiikkityylien ystävien kanssa. North puhuukin uudenlaisesta maailmanlaajuisesta "heimosta".

The Independentin jutussa haastateltu muusikko selittää klassisen ja hevin yhteyttä sillä, että molemmat ovat mahtipontisia, teatraalisia ja lisäksi vaativat aivan eri tasoista virtuositeettia soittajalta kuin muut tyylilajit. Molempia leimaa täsmällisyys, tarkkuus ja ajoittaiset epäinhimillisen nopeat tempot.

John Gregson, 23, a classically-trained musician with a passion for heavy metal, agrees. "As an instrumentalist, out of all of the main genres of music heavy metal and classical are the ones which require the most discipline to play – they're technically very difficult and involve playing at inhumanly fast speeds," he said.
"You feel like you're in on a secret – you identify with it personally. It also feels like you know something that other people don't, because you appreciate a style of music which is often vilified."

Klassista taustaa vasten joku Apocalyptica tai Dream Theater kuulostaa modernilta klassiselta musiikilta. Ne ovat sinfonista, äärimmäisen teknistä, huolellisesti rakennettua - mahtavaa.

Metallica tai Rammstein jyräävät välillä päälle kuin Beethoven, Iron Maiden leikittelee kansanmusiikilla herkissä kohdissa.

Mitä muuta hevi siis on kuin luonnollinen jatke eurooppalaiselle klassiselle musiikille?

Mietin, miten julkisuudessa olleita tuloksia pitäisi tulkita. Todennäköisesti 'luova' tarkoittaa tässä samaa kuin älykäs, siitä on tullut eufemismi. Mitä tarkoittaa se, että jonkin musiikkityylin ystävistä puhuttaessa sitä sanaa ei mainita lainkaan? Eikö tulos korreloinut mitenkään musiikkimaun kanssa vai jätetäänkö häveliäästi sanomatta, että kyseessä olevan musiikkimaun ystävien luovuus oli heikossa hapessa?

Miten pitäisi tulkita ulospäin- kontra ei-ulospäinsuuntautuneisuus? Suomessa tämä asia on aika neutraali, mutta mitä enemmän edetään kulttuureissa länteen päin, on ulospäinsuuntautuneisuus positiivinen luonteenpiirre ja sisäänpäinkääntyneisyys negatiivinen asia.

The Independentin pääkirjoituksessa esitetään ajatus siitä, voiko kysymyksen heittää toisin päin. Voiko muusikkimaku vaikuttaa ihmiseen? Voiko musiikilla olla terapeuttinen vaikutus?

Symptoms of anxiety? Prescribe some Bob Marley. Depressed? Take Sly and the Family Stone twice a day. Chronic shyness? A month-long course of Fatboy Slim (and strictly no Coldplay). Not very creative? Total immersion in The Killers. It would certainly cut down the NHS drugs bill.

Puoliso soittaa välillä Eva Dahlgrenia. Minä ja lapsi emme voi sietää sitä. Kysyin lapselta, mikä vika siinä on. Hän sanoi, että se on masentavaa musiikkia. Naulan kantaan!

Pitäisikö siis kaikilta ahdistuneilta teineiltä kieltää emo-musiikin kuuntelu? Hyvä musiikki, parempi mieli -periaattella. Itse asiassa yksi oppilas viime vuonna puhui tästä. Hän oli hevityyppiä - vähän laiskanpulskea mutta selväjärkinen. Ahdistuneen uikutuksen kuuntelijat piehtaroivat itsesäälissä ja pohtivat itsetuhoisia ajatuksia, kun se on niin hienoa ja tyylikästä heidän mielestään. Hakeutuuko reppana kuuntelemaan angstimusiikkia vai tekeekö musiikki kaltaisekseen?

Tutkimusta johtanut psykologian professori North kommentoi itse tutkimuksen tuloksia myös kaupallisesta näkökulmasta eli miten tutkimuksen tuloksilla voitaisiin vaikuttaa esimerkiksi hiipuvaan levymyyntiin. Monissa länsimaissahan psykologia on valjastettu markkinoinnin tarpeisiin ja suuri osa psykologisesta tutkimuksesta on kaupallista tutkimusta. Mikä sinänsä kai ei ole paha asia - kai?

Maarian altaalla melomassa

Maarian altaasta on tarkoitus tulla pohjoisen Turun helmi. Se on sitä jo nyt.

Sunnuntaina meloimme altaan eteläpäästä Metsämäestä pohjoiseen Jäkärlään ja takaisin. Matkaa kertyi jokseenkin tarkalleen kymmenen kilometriä.

Maarian altaassa ei ole yhtään yleiseen virkistyskäyttöön tarkoitettua laituria, joten laskimme kanootin veteen padon länsipuolella olevasta ruovikosta. Olimme jo aiemmin käyneet katsomassa paikan valmiiksi ja se näytti siltä, että sitä on ennenkin käytetty samaan tarkoitukseen. Ruovikosta oli yllättävän hyvä sekä siirtyä kanoottiin että pois siitä. Oikeastaan parempi kuin laiturista.

Kun lähdimme melomaan kahden jälkeen, kävi todella navakka pohjoistuuli. Allas on leveä, järvimäinen, eteläpäästä ja tuuli tuntui kunnolla. Altaassa oli aallokkoa, ei ihan vaahtopäitä, mutta paljon ei puuttunut.

Vastatuuleen mennessä kanootti pysyi aika vakaana, mutta sivusuuntaan tuuli kuljetti pahasti - etenkin, jos toinen lakkasi melomasta ja alkoi valokuvata. Leveän osan melominen otti voimille. Emme edenneet edes kävelyvauhtia. Toisaalta oli kiva meloa tuulessa - puoliso oli eri mieltä ja ehdotti puolen tunnin päästä, että käännytään takaisin. Häh, miten niin takaisin, kun kerrankin on lähdetty. Käsivarsia kyllä särki. Edellisestä melontakeikasta oli vielä vain 14 tuntia.

Vakuutin, että kun päästään kapeampaan kohtaa, niin tuuli vaimenee. No, vaimenihan se hiukan. Ei kuitenkaan kokonaan. Menomatka pohjoispäähän kesti lähes kaksi tuntia.

Paluumatkalla oli tuuli vähän tyyntynyt, valitettavasti. Paljon sivumyötäisestä oli kuitenkin apua, kun paluumatka kesti vain tunnin, vaikka kuvasin lähes yhtä paljon kuin menessäkin. Reippaassa sivumyötäisessä ei kuitenkaan yksi takameloja riittänyt pitämään kanoottia kurssissa, vaan tuuli painoi aika pahasti vinoon.

Maarian allas on hyvin monimuotoinen. Eteläpäässä on rehevää ruovikkoa, leveähkö selkä ja peltoaukeat joka suuntaan. Tuulinen, mutta hieno paikka. Rannat näyttävät siltä, kuin olisi jossain hollantilaisessa joessa melomassa: heinää, ruovikkoa ja pyöreälatvaisia matalia puita ja pajuja. Ja kulttuurimaisema ympärillä: kauniita taloja, viljapeltoja, kasvihuoneita ja hevoshakoja. Molemmin puolin altaan eteläpäätä oli puimuri työssä.

Altaan keskivaiheilla, etenkin itäpuolella, on luonto jylhempää. Metsäinen ranta nousee jyrkästi ja paikoitellen on kallio paljaana. Metsässä risteilee polkuverkosto ja se on aktiivisessa virkistyskäytössä. Nytkin bongasimme sienestäjiä. Metsässä on myös Turun vanhimpia, kivikautisia asuinpaikkoja.

Nyt tätä metsäaluetta ollaan kaavoittamassa asutukselle. Ei ole ihan yksinkertainen yhtälö yhdistää Turun laajin yhtenäinen metsäalue, kivikautiset asuinpaikat, ahkerassa virkistyskäytössä oleva alue ja se tosiasia, että Turussa tarvitaan tonttimaata, jotta tänne jäisi veroa maksavia asukkaita.

Viime keskiviikkona oli Maarian altaan virkistyskäytöstä tilaisuus Maarian Mahdin majalla Paimalassa. Sinänsä hyvä tilaisuus, mutta siinä keskityttiin eniten juuri metsän kohtaloon, mikä meni vähän asian vierestä, vaikka tärkeä asia onkin. Se kyllä avasi lähiasukkaiden näkökulman asiaan. Minäkin olin aiemmin reippaasti sitä mieltä, että kaikki vaan tonttimaaksi ja altaan reunat tehokäyttöön. Onneksi ihminen voi muuttaa mieltää, kun on tutustunut asioihin.

Toisaalta en näe, etteikö maltillinen rakentaminen alueelle olisi mahdollista. Jos Liedon puolella saadaan aikaan fiksun näköisiä, maisemaan sopivia omakotialueita, niin miksei sitten Turussakin. Toivossa on ainakin hyvä elää.

Altaan eteläpäässä oli linnusto kohtuullisen vilkasta. Se on tunnettua lintualuetta. Ehkä vuodenaika ei ollut sopiva, ehkä suurin osa linnuista oli jo lähtenyt muuttomatkalle, sillä emme nähneet matkalla juurikaan muita lintuja kuin paljon harmaahaikaroita ja viitisen haukkaa.

Harmaahaikaroita tuntui olevan vähän joka puolella allasta. Erityisesti niitä oli lounaisrannalla, ja pohjoispäässä oli pienen pieni hiekkaranta ja siellä oli mennen tullen haikara passissa. Vaikea sanoa kuinka monta niitä oikeastaan oli, kun ne lehahtelivat lentoon välillä. Samalla kertaa näimme rannalla kolme.

Haukkojen lajinmääritys on tolkuttoman vaikeaa, kun ei ole tottunut katsomaan niitä sillä silmällä. Hevoshaassa Haihun rannassa oli viisi pientä haukkaa, jotka olivat kaikki kimpassa ja saman näköisiä. Ehkä tämän kesän poikue. Ensi silmäyksellä ne näyttivät töyhtöhyypiltä, mutta niiltä puuttui töyhtö. Nillä oli aika pitkät jalat, kun ne hyppivät ruohossa. Yksi oli aidan päällä ja siitä huomasi, että ei ole töyhtöhyyppä. Pari haukoista nousi lentoon ja ne olivat muutaman metrin korkeudessä lähes paikoillaan nokka kohti tuulta. Silloin vasta lentotyylistä varmistui, että haukkoja ovat.

Haukoilla oli hyvin vaalea vatsa, selkeän tumman punaruskea pää ja pyrstö. Pyrstö oli lennossa erittäin lyhyt ja leveä haukan pyrstöksi. Puoliso luulikin ensin lintuja teeriksi pyrstön muodon perusteella. Ihan niin lovettu pyrstö ei ollut, mutta selkeä lovi niissä oli ja reunat olivat hyvin pyöristyneet.

Selasin lintukirjoja ja niiden perusteella ei kyllä haukkoja tunnistaisi. Jokaisessa viidessä kirjassa on vielä vähän eri tuntomerkit eri haukoille.

Takaisin tullessa leijaili vielä yksi haukka Junnilan peltojen yllä. Se oli myös pieni, mutta selvästi eri haukka, koska se oli aika tumma ja kapeapyrstöinen.

Juuri muita lintuja ei näkynyt, mitä nyt yksi varis, pari pääskystä ja joku yksittäinen pikkulintu, jota ei juuri nähnyt saati tunnistanut. Minun näkökyvylläni ja lajituntemuksellani tosin varman tunnistuksen tekee lähinnä harakasta ja harmaahaikarasta.

Lokkeja oli muutaman kymmenen parvi tullut altaan eteläosaan siinä vaiheessa, kun me tulimme takaisin. Ne olivat enimmäkseen ruskeita eli tämän kesän poikasia. Ei mikään valtava parvi, joista puhutaan altaan saastuttajina.

Kasvikunta altaalla ei päätä huimannut. Rannoilla ei altaan eteläosaa lukuunottamatta kasvanut juuri mitään varsinaisia vesi- tai rantakasveja. Metsä ja sen kasvillisuus ulottuivat rantaan asti.

Altaan pohjoispäässä, Karhunojantien alussa on vanha myllärintorppa. Siinä on isoäitini kotitalo. Se oli muutama vuosi sitten myynnissä ja harkitsimme sen ostamista, mutta koska se olisi pitänyt remontoida museoviraston ohjeiden mukaan, jätimme väliin.

Ei sitä ollut kukaan muukaan ostanut. Katossa oli jo enemmän tyhjää kuin kattoa ja mökki oli pahasti kallellaan. Mitä järkeä on museoviraston suojelussa, jos sillä suojellaan talot kuoliaaksi?

Paikka kosken kohdalla oli idyllinen; mökki ja sen piha olisivat olleet juuri sopivan pieniä ja lähellä. Kalliot suvannossa olivat paljaat, pyöreät, sileät. Nyyyh! Kuka nyt enää rotiskoa ostaisi.

Jäkärlän päässä oli myös kalastajia. Venäläinen pariskunta onki sinttejä ja kiskoi niitä ylös tiuhaan tahtiin. Pitää olla enemmän harrastus kuin ruuan hankintaa.

Mitä jäi käteen? Särky, jota hoidettiin lämpimällä kylvyllä, yhdellä siiderillä (hyi yäk!) ja yhdellä särkylääkkeellä. Eniten särkivät hauikset ja rintalihakset, ojentajat eivät juurikaan. Hyvä mieli ulkoilusta ja liikunnasta. Kauniit kuvat mielessä. Harmaahaikarat. Osmankäämikasvustot. Hunningolla oleva myllärintalo. Jos en pidä varaani, niin käyn vielä ostamassa sen ja se ei taatusti tee hyvää parisuhteelle, jossa vain minä pidän remointoimisesta.