Sattumalta löytyi You Tubesta Lego-videoita. Yksi parhaimmista ja hauskimmista on tehty Rammsteinin Feuer Freista.
Videot on varmaankin tehty Legon kotifilmistudiolla, joita myytiin (tosi kalliilla) muutama vuosi sitten. En tajunnut, että niillä voi tehdä tällaistakin. Esittelyissa oli aina vain jotain Lego-seikkalujuttuja.
Videolla kitaristin käsi heiluu tahdissa, yleisö heiluu kertosäkeen mukana ja legotulet leiskuvat. Samoja legolieskoja, joita meillä on mennyt pölynimurin pussiin varmaan erinäisiä.
perjantai 24. elokuuta 2007
perjantai 17. elokuuta 2007
Hyvä Ville!
Ville Niinistö kirjoittaa tänään Turun Sanomissa kolumnin jätteenpoltosta. Artikkeli on erittäin asiantunteva ja osuu juuri oikeisiin kohteisiin.
keskiviikko 8. elokuuta 2007
Jätteenpolton helppoheikit
Polttolaitosporukan kolme edustajaa tapasi eilen ympäristöministeri Paula Lehtomäen. Kuvassa on oman edustajamme ja ministerin lisäksi Turun kaupungin, Turku Energian ja Lounais-Suomen ympäristökeskuksen edustajia.
Ministeri on hallitusohjelman mukaisesti täysin rinnoin jätteenpolton kannattaja.
Ministerin mukaan jätteenpolttolaitoksia tulee rakentaa Suomeen useita ja ne tulee sijoittaa asutuskeskuksiin. Hänen mukaansa se ”pönttö” aina jonkun naapuriin tulee eikä sille voi mitään.
Perusteena tälle jätteenpolton ihannoinnille on se, että nykyään pystytään kuulemma jätteenpoltto tekemään niin puhtaasti, että siitä ei ole enää mitään haittaa ympäristölle tai ihmisille. Ja lisäksi EU-normit ovat niin tiukat, että ei ole mitään vaaraa.
Niin, jos maailma olisi täydellinen ja kaikin puolin ihana, niin tuo voisi olla totta.
Maailmalla on olemassa jätteenpolttolaitoksia, jotka ovat suhteellisen hyviä. Esimerkiksi Japanissa on käytössä kaikkein edistyneimpiä menetelmiä, joissa savukaasu poltetaan vielä toiseen kertaa äärimmäisen kuumassa lämpötilassa. Tällöin saadaan savukaasusta hävitettyä esimerkiksi suurin osa dioksiineista ja furaaneista. Mutta tämä ei ole halpaa huvia. Nämä laitokset, kuten muutkin sivistyneissä teollisuusmaissa, ovat hyvin kalliita niin rakennus- kuin käyttökustannuksiltaan. Jätemaksut ovat suuret ja lisäksi valtio tukee jätteenpolttolaitosten toimintaa.
Suomessa jätteenpolton helppoheikit puhuvat ”parhaasta mahdollisesta tekniikasta” ja hokevat sitä mantranaan. ”Paras mahdollinen tekniikka” on suora suomennos EU:n virallisesta termistä BAT = best available technique, joka on virallisesti suomennettu ”paras käyttökelpoinen tekniikka”. Suomennokseen on otettu huomioon myös taloudelliset näkökohdat. Tekniikka ei saa olla niin kallista, että se estäisi teknisen toteutuksen taloudellisista syistä.
Mitä helvetin merkitystä on BAT:illa, jos se vesitetään taloudellisin perustein? Kuka tahansa voi sanoa, että minulla ei ole varaa ostaa parasta mahdollista tekniikkaa, siksi en voi ostaa parasta saatavilla olevaa.
Jos on ostamassa itselleen autoa, niin on ihan ymmärrettävää, että Ladan hinnalla ei saa Mersua. Mutta sillä ei ole niin suurta merkitystä maailmankaikkeuden mittakaavassa, jos yksityishenkilön auto ei kestä niin hyvin kuin paras mahdollinen auto voisi kestää.
Jos yhteiskunnan säätelemässä toiminnassa käytetään samaa periaatetta ja samalla loukataan tuhansien ihmisten oikeutta puhtaaseen ja viihtyisään elinympäristöön, niin kyse ei enää ole bagatellista.
Ministeri Lehtomäki kysyi Turun Seudun Jätehuolto Oy:n toimitusjohtajalta, miten on jätteenpolttolaitoksen kuonan laita, kun se sisältää myrkkyjä. Tämä vastasi, että kuona on kuin ruokamultaa eikä siinä ole myrkkyjä. Helvetti! Kuona on luokiteltu ongelmajätteeksi, eikä sitä saisi edes viedä kaatopaikalle. Silti Turussa se viedään suoraan avotaivaan alle Topinojan kaatopaikalle. Ympäristökeskuksen ylitarkastaja vastasikin ministerille, että ainoa tapa saada kuona vähemmän myrkylliseksi on lajitella jätteet ennen niiden polttamista.
Toivottavasti ministeri tämän jälkeen lopettaa edes sekajätteen polton kannattamisen. Mitä järkeä on rakentaa Turkuun 150 000 tonnia vuodessa polttava jätteenpolttolaitos, jos siitä tulee vuodessa ongelmajätteeksi luokiteltavaa kuonaa 50 000 tonnia eli saman verran kuin Turun nykyisen jätteenpolttolaitoksen koko kapasiteetti on?
Ministerin mukaan jätteenpolttolaitokset tulee rakentaa asutuskeskusten läheisyyteen siksi, että kuljetusmatkat pienevät ja liikenne vähenee. Miksi sitten Turkuun rakennettaisiin jätteenpolttolaitos, joka polttaa yli kolme kertaa sen jätemäärän, joka Turun seudulta tulee? Siinä tapauksessa jätteitä jouduttaisiin kuljettamaan satojen kilometrien päästä tänne poltettavaksi.
Suomessa jätteenpolttoa ajavat voimakkaasti liiketaloudellisella periaatteella toimivat yritykset. Ne aikovat saada liikevoittoa 30 % liikevaihdosta. Tämä on jätteenpolton kohdalla kestämätön yhtälö. Kunnolla ja vastuullisesti suoritettu jätteenpoltto on äärimmäisen kallista – kaikkein kallein tapa päästä eroon jätteistä. Joko tässä on tarkoituksena nostaa jätemaksut taivastakin korkeammalle tai fuskata polttotekniikassa niin, että toiminta saadaan kannattamaan.
On ymmärrettävää, että jätteenpolttoa ajavat tahot saavat äänensä kuuluviin – niillä on rahaa. Rahaa, jolla voi maasuttaa poliitikkoja ja virkamiehiä. Rahaa, jolla voi maksaa vaalirahoitusta. Rahaa, jolla saa kaikki yhteiskunnan rattaat pyörimään. Siinä on muutaman tavallisen ihmisen ja eri mieltä olevan tutkijan turha piipittää omiaan. Ketä siteerataan viestimissä? Kenellä on valtaa ja arvovaltaa?
Missä on vastuu? Vastuu ympäristöstä? Vastuu toiminnasta ja siitä että asiat hoidetaan niin kuin kuuluu? Vastuu ihmisten oikeudesta puhtaaseen ja häiriöttömään elinympäristöön? Vastuu tulevista sukupolvista? Vastuu siitä, että puhutaan totta eikä kaunistella asioita, jätetä epämiellyttäviä asioita kertomatta, valehdella?
Ministerin mukaan jätteenpolttolaitoksia tulee rakentaa Suomeen useita ja ne tulee sijoittaa asutuskeskuksiin. Hänen mukaansa se ”pönttö” aina jonkun naapuriin tulee eikä sille voi mitään.
Perusteena tälle jätteenpolton ihannoinnille on se, että nykyään pystytään kuulemma jätteenpoltto tekemään niin puhtaasti, että siitä ei ole enää mitään haittaa ympäristölle tai ihmisille. Ja lisäksi EU-normit ovat niin tiukat, että ei ole mitään vaaraa.
Niin, jos maailma olisi täydellinen ja kaikin puolin ihana, niin tuo voisi olla totta.
Maailmalla on olemassa jätteenpolttolaitoksia, jotka ovat suhteellisen hyviä. Esimerkiksi Japanissa on käytössä kaikkein edistyneimpiä menetelmiä, joissa savukaasu poltetaan vielä toiseen kertaa äärimmäisen kuumassa lämpötilassa. Tällöin saadaan savukaasusta hävitettyä esimerkiksi suurin osa dioksiineista ja furaaneista. Mutta tämä ei ole halpaa huvia. Nämä laitokset, kuten muutkin sivistyneissä teollisuusmaissa, ovat hyvin kalliita niin rakennus- kuin käyttökustannuksiltaan. Jätemaksut ovat suuret ja lisäksi valtio tukee jätteenpolttolaitosten toimintaa.
Suomessa jätteenpolton helppoheikit puhuvat ”parhaasta mahdollisesta tekniikasta” ja hokevat sitä mantranaan. ”Paras mahdollinen tekniikka” on suora suomennos EU:n virallisesta termistä BAT = best available technique, joka on virallisesti suomennettu ”paras käyttökelpoinen tekniikka”. Suomennokseen on otettu huomioon myös taloudelliset näkökohdat. Tekniikka ei saa olla niin kallista, että se estäisi teknisen toteutuksen taloudellisista syistä.
Mitä helvetin merkitystä on BAT:illa, jos se vesitetään taloudellisin perustein? Kuka tahansa voi sanoa, että minulla ei ole varaa ostaa parasta mahdollista tekniikkaa, siksi en voi ostaa parasta saatavilla olevaa.
Jos on ostamassa itselleen autoa, niin on ihan ymmärrettävää, että Ladan hinnalla ei saa Mersua. Mutta sillä ei ole niin suurta merkitystä maailmankaikkeuden mittakaavassa, jos yksityishenkilön auto ei kestä niin hyvin kuin paras mahdollinen auto voisi kestää.
Jos yhteiskunnan säätelemässä toiminnassa käytetään samaa periaatetta ja samalla loukataan tuhansien ihmisten oikeutta puhtaaseen ja viihtyisään elinympäristöön, niin kyse ei enää ole bagatellista.
Ministeri Lehtomäki kysyi Turun Seudun Jätehuolto Oy:n toimitusjohtajalta, miten on jätteenpolttolaitoksen kuonan laita, kun se sisältää myrkkyjä. Tämä vastasi, että kuona on kuin ruokamultaa eikä siinä ole myrkkyjä. Helvetti! Kuona on luokiteltu ongelmajätteeksi, eikä sitä saisi edes viedä kaatopaikalle. Silti Turussa se viedään suoraan avotaivaan alle Topinojan kaatopaikalle. Ympäristökeskuksen ylitarkastaja vastasikin ministerille, että ainoa tapa saada kuona vähemmän myrkylliseksi on lajitella jätteet ennen niiden polttamista.
Toivottavasti ministeri tämän jälkeen lopettaa edes sekajätteen polton kannattamisen. Mitä järkeä on rakentaa Turkuun 150 000 tonnia vuodessa polttava jätteenpolttolaitos, jos siitä tulee vuodessa ongelmajätteeksi luokiteltavaa kuonaa 50 000 tonnia eli saman verran kuin Turun nykyisen jätteenpolttolaitoksen koko kapasiteetti on?
Ministerin mukaan jätteenpolttolaitokset tulee rakentaa asutuskeskusten läheisyyteen siksi, että kuljetusmatkat pienevät ja liikenne vähenee. Miksi sitten Turkuun rakennettaisiin jätteenpolttolaitos, joka polttaa yli kolme kertaa sen jätemäärän, joka Turun seudulta tulee? Siinä tapauksessa jätteitä jouduttaisiin kuljettamaan satojen kilometrien päästä tänne poltettavaksi.
Suomessa jätteenpolttoa ajavat voimakkaasti liiketaloudellisella periaatteella toimivat yritykset. Ne aikovat saada liikevoittoa 30 % liikevaihdosta. Tämä on jätteenpolton kohdalla kestämätön yhtälö. Kunnolla ja vastuullisesti suoritettu jätteenpoltto on äärimmäisen kallista – kaikkein kallein tapa päästä eroon jätteistä. Joko tässä on tarkoituksena nostaa jätemaksut taivastakin korkeammalle tai fuskata polttotekniikassa niin, että toiminta saadaan kannattamaan.
On ymmärrettävää, että jätteenpolttoa ajavat tahot saavat äänensä kuuluviin – niillä on rahaa. Rahaa, jolla voi maasuttaa poliitikkoja ja virkamiehiä. Rahaa, jolla voi maksaa vaalirahoitusta. Rahaa, jolla saa kaikki yhteiskunnan rattaat pyörimään. Siinä on muutaman tavallisen ihmisen ja eri mieltä olevan tutkijan turha piipittää omiaan. Ketä siteerataan viestimissä? Kenellä on valtaa ja arvovaltaa?
Missä on vastuu? Vastuu ympäristöstä? Vastuu toiminnasta ja siitä että asiat hoidetaan niin kuin kuuluu? Vastuu ihmisten oikeudesta puhtaaseen ja häiriöttömään elinympäristöön? Vastuu tulevista sukupolvista? Vastuu siitä, että puhutaan totta eikä kaunistella asioita, jätetä epämiellyttäviä asioita kertomatta, valehdella?
sunnuntai 5. elokuuta 2007
Kaksi kirjoittajaa
Olen pari päivää miettinyt kahta erilaista kirjoittajaa. Toinen on juuri kuollut Ingmar Bergman ja toinen Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth.
Minulle Ingmar Bergman on ennen muuta kirjailija. Luin hänen elokuvakäsikirjoituksiaan yli kaksikymmentä vuotta sitten, käsikirjoituksia jotka olivat 60- ja 70-luvuilta. En ole nähnyt niitä kaikkia elokuvana, mutta se ei ole tarpeen. Olen muodostanut niistä niin vankan oman käsityksen, että se voisi olla pettymys. Pääni sisällä oleva kuva on vieläkin hyvin vahva ja elävä - tekstit olivat niin vaikuttavia.
Miten joku osaa kirjoittaa niin ytimekkäästi, suorastaan lakonisesti dialogia? Se kertoo kaiken tarpeellisen niistä ihmisistä, jotka keskustelevat. Ainakin siinä tilanteessa, jossa he ovat ja jota Bergman kuvaa. Tilanteet näissä lukemissani käsikirjoituksissa, tai oikeastaan näytelmissä, olivat järjestään kylmiä, ihmissuhteet kärjistyneet, lämpimät tunteet kuolleet ja joku pyristeli irti tilanteesta. Irtiotto päättyi usein traagisesti.
Mielessäni nämä näytelmät ovat aina mustavalkoisia. Mitä muuta voisi olla edes, jos nimi on "Talven valoa" ja tapahtumapaikkana kylmä ja henkisesti ankara pappila.
Elokuva "Fanny ja Alexander" oli tätä taustaa vasten järkytys. Värien yltäkylläisyys ja alkuosan ja lopun rehevä, iloinen, suorastaan syntisen oloinen porvarillinen hyvinvointi tuntui vieraalta. Vain pappilakuvaus oli minulle tuttua Bergmania, mutta se oli taas vähän liiankin julmaa. Kontrasti oli todella tehokas.
Bergmanin myöhemmät avioliitto- ja parisuhdekuvaukset ovat olleet taas enemmän varhaisemman tuotannon tyylistä: ihmiset rääkkäävät henkisesti sekä itseään että toisiaan.
Jussi Ahlroth on nykyään Hesarin kiinnostavin toimittaja. Hänen juttunsa ovat sisällöltään henkisesti sata vuotta nuorempia kuin toisten kulttuuritoimittajien. Vihdoinkin kulttuurisivuilla kirjoitetaan analyyttisesti myös "kevyemmästä" kirjallisuudesta. Siis kevyemmästä ei tarkoita kuitenkaan Hertta-sarjoja tai muuta höpöä.
Eilinen arvostelu Hai-kirjasta oli aivan huippu. Kirja sinänsä on varmaan myös kiinnostava, mutta artikkelissa parasta oli Ahlrothin tapa kirjoittaa. Hänen tekstinsä hiipii, hyppii, juoksee, kävelee rauhallisesti. Se kulkee eteenpäin selkeänä ja kuvailevana, vie lukijaa aina uusiin ja uusin asioihin ja näkökulmiin. Se ei kikkaile sivistyssanoilla ja vaikeilla lauserakenteilla. Kaikki sanat ovat merkityksellisiä ja tarkoituksellisia, lauseet selkeitä ja vaihtelevan pituisia.
Tänään oli Samuli Edelmannin haastattelu Ahlrothin kirjoittamana. En aina jaksa lukea koko artikkeleita ja silmäilen vain sieltä täältä. Joskus se johtaa siihen, että luen jutun pätkissä väärässä järjestyksessä. Yleensä se ei yhtään haittaa, vaikka siinä tietysti menee pilalla toimittajan pitkään miettimät tekstuaaliset rakenteet. Edelman-jutussa ei haitannut. Teksti oli niin upeaa, että keskityin enemmän siihen kuin sisältöön. Tutkailin lauserakenteita, sanavalintoja, virkkeitä. Tekstissä oli hyvin vähän alisteisia rakenteita, rinnasteisia enemmänkin. Virkkeiden pituus vaihteli, mutta oli selkeästi lyhyempää kuin normaalisti kulttuurisivuilla.
Yhteistä näille kahdelle kirjoittajalle - Bergmanille ja Ahrothille - on se, että kumpikin kirjoittaa lukijalle, ei tehdäkseen itseään tärkeäksi ja egoaan pönkittääkseen. Molempien teksti on helppo nähdä kuvina. Se sykähdyttää ja jää mieleen.
Minulle Ingmar Bergman on ennen muuta kirjailija. Luin hänen elokuvakäsikirjoituksiaan yli kaksikymmentä vuotta sitten, käsikirjoituksia jotka olivat 60- ja 70-luvuilta. En ole nähnyt niitä kaikkia elokuvana, mutta se ei ole tarpeen. Olen muodostanut niistä niin vankan oman käsityksen, että se voisi olla pettymys. Pääni sisällä oleva kuva on vieläkin hyvin vahva ja elävä - tekstit olivat niin vaikuttavia.
Miten joku osaa kirjoittaa niin ytimekkäästi, suorastaan lakonisesti dialogia? Se kertoo kaiken tarpeellisen niistä ihmisistä, jotka keskustelevat. Ainakin siinä tilanteessa, jossa he ovat ja jota Bergman kuvaa. Tilanteet näissä lukemissani käsikirjoituksissa, tai oikeastaan näytelmissä, olivat järjestään kylmiä, ihmissuhteet kärjistyneet, lämpimät tunteet kuolleet ja joku pyristeli irti tilanteesta. Irtiotto päättyi usein traagisesti.
Mielessäni nämä näytelmät ovat aina mustavalkoisia. Mitä muuta voisi olla edes, jos nimi on "Talven valoa" ja tapahtumapaikkana kylmä ja henkisesti ankara pappila.
Elokuva "Fanny ja Alexander" oli tätä taustaa vasten järkytys. Värien yltäkylläisyys ja alkuosan ja lopun rehevä, iloinen, suorastaan syntisen oloinen porvarillinen hyvinvointi tuntui vieraalta. Vain pappilakuvaus oli minulle tuttua Bergmania, mutta se oli taas vähän liiankin julmaa. Kontrasti oli todella tehokas.
Bergmanin myöhemmät avioliitto- ja parisuhdekuvaukset ovat olleet taas enemmän varhaisemman tuotannon tyylistä: ihmiset rääkkäävät henkisesti sekä itseään että toisiaan.
Jussi Ahlroth on nykyään Hesarin kiinnostavin toimittaja. Hänen juttunsa ovat sisällöltään henkisesti sata vuotta nuorempia kuin toisten kulttuuritoimittajien. Vihdoinkin kulttuurisivuilla kirjoitetaan analyyttisesti myös "kevyemmästä" kirjallisuudesta. Siis kevyemmästä ei tarkoita kuitenkaan Hertta-sarjoja tai muuta höpöä.
Eilinen arvostelu Hai-kirjasta oli aivan huippu. Kirja sinänsä on varmaan myös kiinnostava, mutta artikkelissa parasta oli Ahlrothin tapa kirjoittaa. Hänen tekstinsä hiipii, hyppii, juoksee, kävelee rauhallisesti. Se kulkee eteenpäin selkeänä ja kuvailevana, vie lukijaa aina uusiin ja uusin asioihin ja näkökulmiin. Se ei kikkaile sivistyssanoilla ja vaikeilla lauserakenteilla. Kaikki sanat ovat merkityksellisiä ja tarkoituksellisia, lauseet selkeitä ja vaihtelevan pituisia.
Tänään oli Samuli Edelmannin haastattelu Ahlrothin kirjoittamana. En aina jaksa lukea koko artikkeleita ja silmäilen vain sieltä täältä. Joskus se johtaa siihen, että luen jutun pätkissä väärässä järjestyksessä. Yleensä se ei yhtään haittaa, vaikka siinä tietysti menee pilalla toimittajan pitkään miettimät tekstuaaliset rakenteet. Edelman-jutussa ei haitannut. Teksti oli niin upeaa, että keskityin enemmän siihen kuin sisältöön. Tutkailin lauserakenteita, sanavalintoja, virkkeitä. Tekstissä oli hyvin vähän alisteisia rakenteita, rinnasteisia enemmänkin. Virkkeiden pituus vaihteli, mutta oli selkeästi lyhyempää kuin normaalisti kulttuurisivuilla.
Yhteistä näille kahdelle kirjoittajalle - Bergmanille ja Ahrothille - on se, että kumpikin kirjoittaa lukijalle, ei tehdäkseen itseään tärkeäksi ja egoaan pönkittääkseen. Molempien teksti on helppo nähdä kuvina. Se sykähdyttää ja jää mieleen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
